Valoon asti (runo + video)

On hiljaisuus, joka ei ole tavallista hiljaisuutta. Se ei ole rauhoittavaa eikä lempeää, vaan sellaista, joka tuntuu liian suurelta täyttämään huoneen. Se syntyy siitä hetkestä, kun arjesta katoaa joku, joka oli siinä aina. Ovella vastassa, vierellä kulkemassa, sanattomasti ymmärtämässä.

Koiran menettäminen on eräänlainen suru, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut. Se ei ole vain rakkaan eläimen poismeno, vaan kokonaisen yhteisen maailman hiljentyminen. Rutiinit muuttuvat, tilat tuntuvat oudoilta, ja jokin näkymätön lanka sydämessä tuntuu katkenneen.

Koira ei ollut vain osa arkea. Se oli katse, joka näki läpi kiireen ja huolien. Se oli läsnäolo, joka ei vaatinut sanoja. Ja juuri siksi menetys tuntuu niin syvältä, koska yhteys oli niin puhdas ja vilpitön.

Surun keskellä mieli palaa muistoihin. Tassujen ääni käytävällä, lämmin turkki käden alla, se tuttu tapa olla vieressä juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsi. Niistä hetkistä rakentuu lohtu, vaikka ne samalla tekevät ikävästä entistä terävämmän.

Mutta surun rinnalle hiipii usein myös ajatus, joka kantaa. Ajatus siitä, että rakas ystävä ei enää kärsi kivuista. Että se on kulkenut johonkin, missä askel on kevyt ja olo vapaa. Se ei poista ikävää, mutta antaa sille pehmeämmän reunan.

Ehkä siksi moni ajattelee, että menetetty lemmikki ei ole kokonaan poissa. Että se on vain siirtynyt hieman edemmäs. Paikkaan, johon ei vielä itse yllä. Ajatus voi tuntua lohduttavalta, kuin näkymätön yhteys, joka ei katkea, vaikka välimatka kasvaa.

Suru ei katoa nopeasti. Se kulkee mukana, muuttaa muotoaan ja hiljenee ajan myötä. Mutta rakkaus, joka sen synnytti, jää. Ja juuri se rakkaus tekee mahdolliseksi myös toivon, että joskus, jossain, kohdataan uudelleen.

Ehkä silloin ei tarvita sanoja. Riittää, että joku juoksee vastaan, yhtä iloisena kuin aina ennenkin.

Tuosta rakkaudesta, surusta ja toivosta kertoo teksti "Valoon asti" ja siitä tehdyn biisin löydät tietysti YouTubesta.