Elämän pituiset arvet

Pöydän kaksi paikkaa tyhjää,
kumpikaan ei mulle jää.
Hymyt kasvoillaan ne väittää:
"Ei tilaa, antaa heittää!"

Ruokajonossa ei oo kivaa,
ne katsoo, nauraa, ivaa:
”Et possu tarvii enää mitään!”,
ei rauhaa hetkeksikään.

Jään varjoon näkymättömään,
kuin haamu aamuhämärään.
Sanat sattuu, yritän estää,
kyyneleitä, sekä kestää.

Taas toistan toiveet ainaiset,
eikö joku mut nähdä vois.
On arvet elämän pituiset,
ei yön aikana häviä pois.
Miksi yksin kuljen matkaa,
miksi enää edes hengitän?
Kuinka kauan jaksan jatkaa?
Säilyy arvet läpi elämän.

Arvonta ystävänpäivän,
se joka minut sai, huokaa:
”Tää on joku vitsi, väitän,
hei possulle lisää ruokaa!"

Ne tekee taas oman piirin,
välitunnilla juoksee pois.
Rikkinäisenä muualle hiivin,
ivahuudot vain korvissa soi.

Yksin istua nyhjötän,
äänet kaikuu, sattuu yhä.
Käännän pään, salaa nyyhkytän,
mutten kysy: "Miksi minä?"

Taas toistan toiveet ainaiset,
eikö joku mut nähdä vois.
On arvet elämän pituiset,
ei yön aikana häviä pois.
Miksi yksin kuljen matkaa,
miksi enää edes hengitän?
Kuinka kauan jaksan jatkaa?
Säilyy arvet läpi elämän.

Ysiluokan piha taakse jää,
juoksen pois, en katso enää.
Ekaa kertaa kahteen vuoteen,
oon vapaa, enkä käperry kuoreen.
Mut arvet elämän pituiset,
on sielussa silti, veriset. 

Edellinen    Seuraava