Kohta, rakas

Keittiön pöydällä, on kaksi kuppia,
niistä nousee höyry, niin kuin aina ennen.
Mutta katsot minua, kuin naapuria,
ystävällisesti, hieman empien.

Silitän kättäsi, niin siroa ja haurasta,
kuin paperia, johon on kirjoitettu historia.
Mutta tänään sinun kynäsi on hukkunut,
ja sivu on pelkkää tyhjää valkoista.

Olet rakas vaimoni vielä, tässä talossa,
vaikka mielesi vaeltaa, jo muilta paossa.
Pidän silti meistä kiinni, kynsin ja hampain,
soudan vastavirtaan, kotirantaan, mielin harmain.

Ja pelko on seuralaisena, joka aamu.
Onko tämä se päivä, kun olen vain haamu?
Kun katsot minuun, etkä enää näe miestäsi,
vaan muukalaisen, istumassa edessäsi.

Katsoimme valokuvia, yhteiset kesälomat,
näytin meidät, vuonna seitsemänkymmentäkuusi.
Sanoit, kaunis pari, tiedätkö, keitä he ovat,
ja sydämeni murtui, sieluni äänettä huusi.

Nimesit minut veljeksesi, tai lääkäriksi,
hymyilit hymyä, jota säästetään vieraille.
Nielaisin nimeni, että se ei putoaisi,
ja hukkuisi kokonaan, jonnekin lattialle.

Muista minut edes hetki, vielä kerran.
Purista kättä, niin kuin silloin,
kirkon käytävällä.

Oi rakkaani.
Älä anna sumun tulla, vielä kokonaan.
Älä jätä minua tänne, yksin valvomaan.

Olet rakas vaimoni vielä, tässä talossa,
vaikka mielesi vaeltaa, jo muilta paossa.
Pidän silti meistä kiinni, kynsin ja hampain,
soudan vastavirtaan, kotirantaan, mielin harmain.

Ja pelko on seuralaisena, joka aamu.
Onko tämä se päivä, kun olen vain haamu?
Kun katsot minuun, etkä enää näe miestäsi,
vaan muukalaisen, istumassa edessäsi.

Keittiön kello tikittää,
mutta näyttää mennyttä aikaa.
Sitä yhteistä aikaa, 
jota yhä, joskus, kaipaan.

Sinä kysyt, milloin me lähdemme kotiin?

Minä sanon,
kohta, rakas.
Ihan kohta.

Ja kyynelsilmin, sinut hukutan suudelmiin.

  

Edellinen    Seuraava