Pöytälaatikosta parrasvaloihin (3 x video)

Joskus on hetkiä, jolloin vanhat paperit alkavat puhua. Kun sormet hipaisevat kellastunutta tulostetta, jonka reunassa on suttuisia merkintöjä ja muutama kahvirengas, huomaa palaavansa ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin sanat olivat vielä raakileita ja tarinat vasta muotoutumassa.

Vuosituhannen vaihteessa, 1999–2000, kirjoitin kolme tarinaa eli kolmet sanat kolmeen cover-biisiin, joista kaksi jäi silloin pöytälaatikkoon. Niiden taustalla oli arkea ja ihmisiä työpaikalta, jossa elämä kulki tuttuun rytmiin, mutta pinnan alla kyti muutoksen tunne.

Ensimmäinen tarina, "Nahkatakkinen Pekka", sai alkunsa, kun yksi tiimikaveri päätti seurata kahden muun jalanjäljissä uusiin haasteisiin. Siinä oli ripaus jotain elokuvamaista. Olemattomat jäähyväiset, uusi alku, ja taustalla työyhteisön hämmennys ja huumori. Sanoista pyrki välittymään sekä ystävyyttä että pientä ilkikurisuutta, sellainen lämmin läksiäisvitsi, joka jäi silloin kuitenkin vain paperille.

Seuraavaksi syntyi "Supportissa", jossa työarjen sävyt tummuivat hieman. Kun porukka harveni ja kiire painoi, mielessä alkoi kaihertaa tunne, ettei plussien ja miinusten vaakakuppi enää pysy tasapainossa. Se oli laulu sekä yhdestä tietystä pois lähteneestä että ihmisistä, jotka sinnittelivät, vaikka huumori oli välillä ainoa liima, joka piti kaiken kasassa. Teksti jäi silloinkin pöytälaatikkoon. Ehkä siksi, että sanat olivat vähän liiankin totta juuri silloin.

Kolmas, "Kaikki lähdöt", oli jo eräänlainen päätös tuolle aikakaudelle. Se tehtiin esimiehen läksiäisiin, ja sillä kertaa sanat pääsivät eloon. Kaksi kitaraa, muutama kopioitu paperi ja joukko työkavereita laulamassa kertosäettä. Pieni hetki, joka jäi ehkä mieleen lämpimänä ja yhteisöllisenä, vaikka äänityksiä ei koskaan saatu talteen.

Nyt, yli kahden vuosikymmenen jälkeen, noiden kolmet sanoitukset ovat saaneet uuden elämän. Niistä on tehty nykytekniikalla biisit, alkuperäisten biisien esittäjien esittämää syvästi kunnioittaen ja hieman mukaellen, ehkä originaaleja hieman rouheampina, mutta kuitenkin uudella tavalla hengittäen. Ja ytimenä on säilynyt sama: hetkiä elämästä, työpaikan käytäviltä ja ihmisten välisistä siteistä, joita ei aina osannut arvostaa silloin, kun ne olivat lähellä.

Jos pöytälaatikot osaisivat puhua, ne kertoisivat tarinoita siitä, miten biisit eivät koskaan oikeasti kuole. Ne vain odottavat, että joku avaa laatikon kannen ja antaa biisien taas soida.

Kaikki nuo biisit, "Nahkatakkinen Pekka", "Supportissa", "Kaikki lähdöt", löydät tietenkin YouTubesta.