Vaarin varaventtiili

On helppoa hymyillä, kun maailma on rakennettu vakaalle maaperälle. Kun koti on lämmin, perhe kunnossa ja elämä kulkee totuttuja raiteita pitkin. Silloin on helppoa neuvoa muita, jakaa ”pieniä vinkkejä” ja paasata tahdonvoimasta, sillä oma näkökulma on rajattu siihen, mikä on tuttua ja turvallista. Mutta kaikilla ei ole samaa perustaa. On ihmisiä, joiden arki on jatkuvaa selviytymistä. Joiden sisällä kohisee, vaikka ulospäin näkyy vain se tavallinen naamio. Heidän maailmansa ei ole kirkkaiden valojen juhlasali vaan ahdas, pimeä käytävä, missä jokainen askel vie joko eteenpäin tai syvemmälle varjoihin. Silti juuri heitä syytetään laiskuudesta, välinpitämättömyydestä, ”motivaation puutteesta.” Ja pahinta on se, että syyttäjät harvoin edes ymmärtävät, ettei kyse ole tahdosta, ja että monille pelkkä hengissä pysyminen on jo taistelu. On myös kummallista, miten nopeasti hyvinvoivat ihmiset alkavat selitellä koko yhteiskunnan tilaa. Kuinka poliitikot vaikuttavat todella uskovan, että muut...

On helppo ajatella, että rohkeus tarkoittaa suuria tekoja, vuorien siirtämistä, porttien murtamista tai myrskyjen kohtaamista. Todellisuudessa se näkyy usein paljon arkisemmissa valinnoissa. Kuten siinä hetkessä, kun päätämme lähestyä jotakuta, joka näyttää, kuulostaa tai tuntuu erilaiselta. Moni meistä kantaa sisällään pientä varautuneisuutta. Epäilystä siitä, onko toinen ihminen turvallinen, luotettava tai edes kiinnostunut tutustumaan. Erilaisuus saattaa herättää meissä vanhoja pelkoja, aivan kuin varjoissa liikkuisi jotain uhkaavaa. Usein kuitenkin suurin osa noista varjoista on vain ennakkoluulojen luomia muotoja. Kun joku uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen, koputtaa hiljaiseen nurkkaan, jossa toinen odottaa yksin, tapahtuu jotakin kaunista. Jännitys väistyy, kun huomataan, että toisen pelot olivat ehkä ihan samanlaisia kuin omatkin. Että kahlittukin sydän voi olla lämmin, ja että jopa kulmikas ulkokuori voi kätkeä sisäänsä herkän rytmin, joka kaipaa vain toista, jonka kanssa s...

Joidenkin pariskuntien yhteinen elämä muistuttaa avointa tietä. He voivat lähteä milloin haluavat, vaihtaa suuntaa kesken matkankin ja rakentaa arjesta omannäköisensä ilman lupaa keneltäkään. Heissä on jotain kevyttä, sellaista hiljaista varmuutta, joka syntyy siitä, ettei tarvitse pyytää tilaa. Se vain on. Moni haaveilee samasta, mutta todellisuus sitoo tiukemmin. Työ, raha, lapset, velvollisuudet, huoli omista läheisistä. Aina ei ole mahdollisuutta irrota rutiineista ja lähteä yhdessä sinne, minne sydän vetäisi. Kaikilla ei ole suhdetta, jossa kumpikin pääsee hengittämään vapaasti ja elämään omien valintojensa mukaan. Juuri siksi ne harvat hetket, jolloin kaksi ihmistä todella löytää tuon tilan, tuntuvat niin ainutlaatuisilta. Se ei ole pelkkää matkustamista tai spontaanisuutta, se on lupaa olla oma itsensä, ilman selityksiä. Kun rinnalla on joku, joka haluaa lähteä mukaan eikä pidättele, maailma tuntuu hetken vastaanottavaisemmalta. Kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty, eivätkä k...

Maailmanpolitiikka muistuttaa nykyään enemmän realitysarjaa kuin vakavaa päätöksentekoa. Vaikka yksi iäkäs johtohahmo horjuu ja joskus jopa nukahtaa, ympärillä nyökyttelee joukko kannattajia, usein ilman pienintäkään kriittistä ajatusta. On selvää, ettei silloin laivaa ohjaa kukaan, ainakaan karttaa lukemalla. Sosiaalinen media vahvistaa farssia. Mitä kovempaa huutaa, sitä enemmän seuraajia saa. Asiantuntijuus korvataan tunnekuohuilla, ja pienikin provokaatio muuttuu hetkessä roihuksi. Äänetön enemmistö seisoo hiljaa sivussa ja antaa älyvapaimpienkin kommentoijien määrittää keskustelun sävyn. Ja kaiken keskellä on siis vanhainkoti-ikäinen papparainen, joka näyttää vakaasti uskovan, että maailma toimii edelleen kuten hänen nuoruudessaan. Lopputulos on tragikoominen, ja välillä pelottavan lähellä hallitsematonta. Tuosta kertova "Tahdon pois" on tumma, sarkastinen vilkaisu aikaan, jossa järjen ääni hukkuu meluun ja itsepäinen johtaja pitää ruorista kiinni, vaikka suunta on jo ...

On ihmisiä, jotka ottavat uusia trendejä kirjaimellisesti. Ja sitten on Makkonen. Kun hän kuulee isojen poikien puhuvan netin rahakoneesta, hän päättää kokeilla onneaan. Ei seuranhakusovelluksella tällä kertaa (siitä hänellä oli jo tarinansa ) vaan jollain, joka kuulosti tutulta, mutta tarkoitti jotain aivan muuta. Kuvittele mies, joka lukee some-vinkkejä, ei ihan ymmärrä kontekstia, mutta uskoo lupausta: “tilaajat, sisältö, tilausmaksut”. Hän päättää siksi tehdä oman version. Ei mitään kaksimielisyyksiä tai salaisuuksia, vaan rehellistä kotikonetta, mikä pyörii ja hurisee. Se on puhdasta bisnes-ajattelua, positiivista kylmäkoneajattelua ja ennen kaikkea eräänlainen herttainen väärinymmärrys. Tuosta syntyy yhtä aikaa sympaattista ja pikkurahvaan komediaa. Siinä on yritteliäisyyttä, innokkuutta ja ripaus koko kaupungin myötähäpeää. Ja toki, kun on kyse Makkosesta,  lopputulos herättää huomiota. Mutta en kerro tässä, miten kaikki oikein päättyy. Jos haluat hymyillä muutaman minuuti...

Joskus järki jää taka-alalle ja tunne ottaa ohjat. Se voi olla hetki, jolloin tiedät olevasi väärässä paikassa, mutta et silti halua poistua. Sellainen hetki on vaarallinen ja viettelevä yhtä aikaa. Kuin tuli, jota ei saisi koskea, mutta jonka lämpöä ei voi vastustaa. Kesäyö, juhannuksen hehku ja sydän, joka hakkaa omaa rytmiään. Kaikki tuntuu siltä, että maailma pysähtyy ja vain tämä hetki on totta. Silti jossain takaraivossa kaihertaa tietoisuus siitä, että jokainen askel tanssilattialla on kuin harppaus kohti kuilun reunaa. Kielletty viehättää, koska se saa elämän tuntumaan elävältä. Mutta joskus sama liekki, joka valaisee pimeän yön, myös polttaa syvimmät jäljet ihoon ja mieleen. Silti ihminen palaa sen äärelle, kerta toisensa jälkeen, koska ilman riskiä ei ole huumaa. Eikä ilman huumaa ole sitä juhannusyön taikaa, jossa kaikki on hetken mahdollista. Noita ajatuksia luotailee biisi "Ajopuu", jonka löydät tietysti YouTubesta .                ...

On olemassa hiljaisia hetkiä, joita ei tarvitse täyttää puheella. On olemassa päiviä, jolloin ei kaipaa seuraa, vaan omaa rauhaa, ja se on ihan oikein. Silti monen korvaan yksinolo kuulostaa yhä surulliselta sanalta. Meitä on opetettu ajattelemaan, että onnellinen ihminen on aina muiden kanssa, jakaa kahvihetkensä ja suunnittelee viikonloppuja yhdessä jonkun kanssa. Mutta mitä jos todellinen levollisuus löytyykin silloin, kun ovi sulkeutuu ja ympärillä on vain oma hengitys ja ajatus, joka saa vaeltaa vapaasti? Yksinolo ei ole merkki puutteesta, vaan usein merkki täyteydestä. Se kertoo siitä, että viihtyy omassa seurassaan, ja että on oppinut kuuntelemaan itseään ilman jatkuvaa taustamelua. Se on pieni luksus, jota ei tarvitse perustella kenellekään. Kun hiljaisuus ei enää tunnu tyhjältä, on löytänyt jotakin pysyvää. Ehkä maailma tarvitsee uuden käsitteen: vapaaehtoinen yksinäisyys. Se ei tarkoita sulkeutumista muilta, vaan lempeää rajaa, jonka sisällä saa olla juuri sellaisena kuin o...

Joskus elämä kulkee kuin vuoristorata, jossa ei itse pidä ohjaksia. Toisessa hetkessä paistaa aurinko kirkkaammin kuin koskaan, ja seuraavassa taivas repeää myrskyksi ilman varoitusta. Tämä liike valon ja varjon välillä on kaunista, arvaamatonta ja joskus uuvuttavaa. Moni ei näe sitä kamppailua, joka tapahtuu hiljaisuudessa. Ulospäin kaikki voi näyttää hyvältä, mutta sisällä tunteet poukkoilevat ääripäästä toiseen. Toisinaan maailma on täynnä mahdollisuuksia, energia virtaa kuin vuolas joki, ja kaikki tuntuu kirkkaalta. Mutta yhtä nopeasti voi tulla hetki, jolloin sama virta vetää mukanaan pimeään syvyyteen. Silti sielläkin, varjojen keskellä, on toivo. Yksi ojennettu käsi, yksi lämmin katse, yksi ihminen, joka jää rinnalle silloin, kun sanat eivät riitä. Se ei tee kenestäkään heikkoa, se kertoo vain, että tunteiden kirjo voi olla valtava ja moniulotteinen. On päiviä, jolloin ei jaksa hymyillä. Ja se on täysin luonnollista. Mutta tulee myös päiviä, jolloin hymy palaa, ensin varovast...

No nyt sitä ollaan siinä kohtaa elämää, että ei voi muuta kuin huokaista ja vähän hymyillä omalle epäonnelle, vaikka hymy on enemmän irvokas kuin onnellinen. Kaksi nuorta, yksi yö, hieman epätietoisuutta ja muutama huolimattomuusvaihe. Kaiken tuon seurauksena ollaankin yhtäkkiä siinä pisteessä, että terveysaseman käytävä on kuin pieni teatteri, jossa pääroolissa on oma tuska. Kirvelee! On kirvellyt jo kauan. Mies istuu terveyskeskuksen odotushuoneessa näytepurkki kädessä, katse etäisesti tyhjyyteen tuijottaen. Sydän vähän supussa ja mielessä ehkä kaikki ne valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Vieressä istuvat mummot, joilla ilmeisesti on silmät selässäkin, nauravat hiljaa omille arveluilleen siitä, mitä nuori mies on oikein puuhannut. Ja voi pojat, miten hiljaa sieltä kuuluu se sisäinen huokaus “no voi hyvänen aika”. Toisaalla nainen istuu vuoteellaan, miettii ja tuijottaa lääkepurkkia ja laskee varmaan jo päässään, että siinä tilanteessa kirvelyyn Citromax on ainoa ystävä. Surkeus ...

Voe mahoton, ku sitä joskus ihmismiel voekkii niin ouvolla tavalla lämmähtee toesesta immeisestä. Ei sitä ossoo eikä piääkkään selittää. Se o vuan niinku näkymätön lanka, joka vettääpi kahta sieluva yhteen. Hilijaa, mutta varmuuvella, niinku suvi-iliman tuuli Kallaveen pinnalla. Ku se oma immeinen tulloo huusholliin, niin aeka seisahtuupi. Kaekki muu hävvee, vuan se yks o siinä. Se, jonka kattees o sähkövä ja ilimassa kipinöipi. Ei tarvihe sanoloita, ei oo niistä mittää hyötyvä. Katteet ja hymyt ne puhhuu itestään, ja syvän tietääpi enempi ku suut ikinä kerkiää huastoo. Se tunne, se o ku hilijanen laulu, joka soipi kahen välillä. Ei siinä oo rumpuloita eikä torviloita, vuan semmonen pehmee rytmi, joka tulloo, ku kaks immeistä hengittää sammaan tahtiin. Se o rakkauven ommoo kieltä. Ja ku mualima koettelloo, ni se tekkeepi sen, niinku se aina tekkeepi. Mutta jos yhtevys o tosi, ei se katkee eikä hävvii. Se pyssyypi,  ku toenen tajjuu vaekka toenen ei mittään huastakkaan. Ja sillon...

Joskus maailmassa on paikkoja, joista ei puhuta ääneen. Niissä valta on vääristynyt peili, joka näyttää vain sen, mitä se itse haluaa nähdä. Ne ovat maita, joissa totuus taipuu käskyjen alle, ja hymyilevät kasvot kätkevät pelon, joka on juurtunut maahan syvälle kuin rikkaruoho. On helppo uskoa, että ne ovat kaukana, ja että sellainen pimeys ei yllä tänne asti. Mutta maailma on kutistunut, ja rajat eivät enää suojaa samalla tavalla kuin ennen. Kun vierellä kytee maa, jossa ihmisyys on kauppatavaraa ja oikeus riippuu asemasta, ei ole enää varmaa, kuinka pitkään oma rauhamme kestää. Silti toivoa ei saa sammuttaa. Jokainen, joka näkee vääryyden ja uskaltaa puhua siitä, on pieni valo pimeyden keskellä. Historia on täynnä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet katsettaan pois, vaikka se olisi ollut helpompaa. He osoittivat, että valheiden valtakunnat sortuvat aina lopulta, joskus hitaasti, mutta väistämättä. Meidän tehtävämme ei ehkä ole pelastaa koko maailmaa, mutta voimme pitää oman puolemme r...

On olemassa hetkiä, jolloin elämä tuntuu jatkuvalta sotatantereelta. Jokainen aamu on uusi taistelu. Ei niinkään muita vastaan, vaan itseä, väsymystä ja toivottomuutta vastaan. Kun seinät nousevat eteen, eikä mikään tunnu menevän nappiin, alkaa helposti tuntua siltä, ettei tästä viidakosta ole ulospääsyä. Moni tietää sen tunteen, kun kaikki pienetkin asiat kasaantuvat: työ tai sen puute, asunto, raha, ihmissuhteet, oma mieli. Kun yksi asia hajoaa, toinen kaatuu sen mukana. Ja vaikka kuinka yrittää pitää pään pinnalla, aallot tuntuvat vetävän yhä syvemmälle. Mutta on yksi asia, joka usein unohtuu. Se, että taistelu ei ole häpeä. Se, että väsyy, ei tarkoita luovuttamista. Joskus on vain pysähdyttävä, annettava itselleen lupa levätä. Elämä ei ole kilpailu nopeimmasta noususta, vaan sinnikkäästä jatkamisesta. Jokaisella on rajansa. Jokainen kaipaa paikkaa, jossa ei tarvitse olla jatkuvasti valmiina puolustamaan itseään. Ja ehkä juuri silloin, kun luulee olevansa täysin loppu, alkaa hilj...

Aika kuluu, hallitukset vaihtuvat ja some unohtaa eilisen kohun, mutta jotkut asiat eivät vanhene, ne marinoituvat . Kun Sanna Marinista kertova biisi "Juhlija" ilmestyi ensi kerran, Suomi eli vielä bile-Sannan aikakautta. Kesärannassa vilauteltiin tissejä , torilla tuomittiin ja tabloideissa pohdittiin, onko pääministerillä oikeus olla ihminen. Vuosia myöhemmin maailma on ehtinyt rauhoittua. Ja nyt, uuden melodian myötä, tuo biisi nostaa yhä hymyn ainakin omille huulille. Ehkä siinä on jotain vapauttavaa. Muistutus siitä, että elämässä saa välillä tanssia, vaikka uutisankkurit paheksuisivat ja kansa laskisi viinilaseja. Kyseinen biisi ei koskaan ollut pilkka, vaan peili, vähän sarkastinen, mutta inhimillinen. Ja kun nyt kuuntelee uudelleen, huomaa pienen ironian. Aika on tehnyt tehtävänsä. Bile-Sanna on historiaa, mutta muistot ja muistikuvat ova yhä elossa, entistä rapsakammin marinoituneena. Kuten hyvä punkku, se paranee, kun sen antaa hengittää. Eli korkki auki ja h...

Joskus on hetkiä, jolloin vanhat paperit alkavat puhua. Kun sormet hipaisevat kellastunutta tulostetta, jonka reunassa on suttuisia merkintöjä ja muutama kahvirengas, huomaa palaavansa ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin sanat olivat vielä raakileita ja tarinat vasta muotoutumassa. Vuosituhannen vaihteessa, 1999–2000, kirjoitin kolme tarinaa eli kolmet sanat kolmeen cover-biisiin, joista kaksi jäi silloin pöytälaatikkoon. Niiden taustalla oli arkea ja ihmisiä työpaikalta, jossa elämä kulki tuttuun rytmiin, mutta pinnan alla kyti muutoksen tunne. Ensimmäinen tarina, "Nahkatakkinen Pekka " , sai alkunsa, kun yksi tiimikaveri päätti seurata kahden muun jalanjäljissä uusiin haasteisiin. Siinä oli ripaus jotain elokuvamaista. Olemattomat jäähyväiset, uusi alku, ja taustalla työyhteisön hämmennys ja huumori. Sanoista pyrki välittymään sekä ystävyyttä että pientä ilkikurisuutta,  sellainen lämmin läksiäisvitsi, joka jäi silloin kuitenkin vain paperille. Seuraavaksi syntyi "Kaik...

Työyhteisö on kuin soutuveneen miehistö. Kaikki vetävät airoja tahoillaan, mutta kukaan ei oikein tiedä, mihin suuntaan ollaan menossa. Toiset soutavat hiki hatussa, mutta osa vain roikkuu perässä uimarenkaassa ja ilmoittaa olevansa “henkisen palautumisen äärellä”. Viikko alkaa yleensä maanantaina, mutta joillakin se ei tunnu loppuvan koskaan. “Kausiluonteinen kiire” on kestänyt vuodesta 2017, eikä loppua näy. Silti kokoukset pyörivät, jargon soi ja joku aina muistaa sanoa, että “ollaan samassa veneessä”, vaikka toinen istuu jo tukevasti perälaudan päällä ja siemailee kuvitteellista lonkeroa. Sitten on toimiston oma henkinen personal trainer, joka tietää aina miksi juuri sinä olet väärässä ja miten sinun pitäisi “kehittää itseäsi”. Hän ei koskaan unohda muistuttaa, että negatiivisuus on myrkkyä, vaikka hänen oma auransa voisi sammuttaa loisteputken. Voisikin ehkä sanoa, että joskus työyhteisössä paras selviytymisstrategia on hyväksyä todellisuus. Kaikki eivät souda  samaan ...

Jos et ole koskaan käynyt Sokos Hotel Vantaassa, erityisesti sen legendaarisessa Tulisuudelmassa, olet jäänyt paitsi yhdestä Suomen erikoisimmista kulttuurikokemuksista. Se ei ole vain yökerho, se on Vantaan oma ruotsinlaivasimulaattori, ilman merta, mutta tuplaten melskettä. Tulisuudelmassa yhdistyy kaikki. Myyntipäälliköt visakortteineen, karaoken kuninkaalliset, tanssilattian Tarzanit ja Jane-ehdokkaat sekä se yksinäinen tyyppi, joka aina hukkaa narikkakorttinsa. Jonoissa solmitaan ystävyyksiä, jotka kestävät ainakin siihen asti, kunnes ovimies sanoo ”kiitos ja näkemiin”. Ja jos sattuu päätymään hotellihuoneeseen, se voi olla kuin arpajaiset. Voittopotti, lohdutuspalkinto, tai se kuuluisa puumamamma, jolla on enemmän virtaa kuin sähköyhtiön varavoimalalla. Humoristista tässä kaikessa on se, että Tulisuudelmassa melkein jokainen luulee olevansa illan tähti. Tanssilattialla notkutaan kuin kyseessä olisi Miami Beach, vaikka ollaan keskellä Tikkurilaa. Ja kun viimeiset biisit soivat, ih...

Nettideittailu on kuin nykypäivän villi länsi. Nopeita liikkeitä, suuria lupauksia ja välillä aikamoista dramatiikkaa. Siellä, missä toinen etsii rakkautta elämän mittaiselle taipaleelle, joku muu on liikkeellä paljon suoraviivaisemmilla aikomuksilla. Tinderistä kun voi löytyä niin syvällisiä keskusteluja kuin myös… no, seksiseuraa. Eikä siinä mitään, ihmisillähän on erilaisia tarpeita ja toiveita. Joku haluaa illallisen kynttilänvalossa, toinen taas miettii lähinnä, milloin saa kokea ”oikealle swaippaamisen” kipinän ja ehkä jopa vähän kurinalaisempaa kipinöintiä. Sillä kyllä, sovellusten maailmassa vastaan voi tulla myös niitä, joille ”SM-mätsi” tarkoittaa jotain ihan muuta kuin supermarketin tarjoushyllyä. Draamaa riittää, kun toiveet ja todellisuus kohtaavat, tai eivät kohtaa. Profiilikuvat siloitellaan, filttereillä peitetään ne rypyt ja joskus jopa egon kolhut. Ja kun viimein deitti toteutuu, lopputulos voi olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Villi ilta, hämmentävä kohtaaminen t...

On vähän surkuhupaisaa, miten helposti sormi lipsahtaa Facebookissa vanhan heilan profiilille. Kuvia, päivityksiä ja muistoja, joita ei ehkä pitäisi enää tonkia, mutta joita sydän haluaa yhä vilkuilla. Ikään kuin menneisyydestä löytyisi vastaus tämän päivän tyhjyyteen. Se, mikä alkaa viattomasta katselusta, muuttuu helposti kyttäykseksi. Pian huomaa selaavansa exän lomakuvia vuodelta 2014 ja miettivänsä, mitä kaikkea olisi voinut olla. Ja juuri silloin, kun nykyinen puoliso kaipaisi huomiota, silmät palaavat yhä siihen toiseen nimeen. Siihen yhteen profiiliin, joka kummittelee uutisvirran reunalla. Ironista on, että tämä kaipuu, joka ei koskaan saanut uutta alkua, voi katkaista sen suhteen, joka vielä olisi ollut pelastettavissa. On vaikea selittää, miksi lähetetyt viestit entiselle rakkaalle täyttävät inboxin, samalla kun nykyisen kumppanin sanat kaikuvat tyhjyyteen. Ehkä juuri se tekee tästä kaikesta niin inhimillistä. Me sorrumme katsomaan taaksepäin, vaikka eteenpäin olisi turva...

Nukkumaanmeno. Yksi sana, joka voi saada lapsen tai miksei aikuisenkin sydämen hakkaamaan. Ei siksi, että uni olisi tylsää, vaan siksi, että juuri silloin, kun valot sammuvat, mielikuvitus käynnistää yövuoronsa. Sängynalunen ei enää ole pelkkä pölypalleroiden kokoontumispaikka, vaan portti salaperäiseen valtakuntaan, jossa peikot juonivat ja varpaat ovat heidän suurinta herkkuaan. Kaapin rapina ei tietenkään voi olla vain vanha henkari, vaan ehdottomasti peikkojen bileet tai toukan rivitanssit. Yön hämärässä jopa kirjoituspöytä saa uuden elämän. Se ei olekaan tavallinen huonekalu, vaan maahinen, joka tarkkailee yksisilmäisenä. Ja se kaapin vieressä möllöttävä varjo? Miksei se voisi olla vaikka runoja rustaava lisko, jonka sisko harjoittelee steppaamista? Kun pimeyttä katsoo näin, pelottava muuttuu naurettavaksi. Hämärä ei enää ole vihollinen, vaan hulvaton näyttämö, jossa mielikuvitus tekee pilaa omasta pelosta. Ja ehkä juuri siksi uni lopulta tulee ikäänkuin salaa hymyillen eikä yh...

Maanantai. Se maaginen hetki, kun kahvikuppi on ainoa ystävä, ja peilistä katsoo takaisin hahmo, jonka iho muistuttaa enemmän gini-lonkeroa kuin ihmistä. Perjantaina vielä juhlittiin kuin huomista ei olisi. Ja kas kummaa, ei sitä näköjään ollutkaan. Lauantaina mentiin tukevasti jatkoille, sunnuntaina loivennettiin "ammattilaisen elkein", mutta silti maanantai hiipi paikalle kuin verottaja, armottomana ja aikataulussa. Töissä odottaa kasa deadlaineja, mutta jo pelkkä tietokoneen näytön valo tuntuu siltä kuin se olisi ydinräjähdys silmien edessä. Verkkopankki on asia, johon ei uskalla koskea. Kuitit pursuavat taskuista kuin ne olisivat surullisia trofeita viikonlopun sankariteoista. Krapula on kuin epätoivoinen seurustelusuhde. Se lupaa joka kerta, että tämä oli viimeinen, mutta jostain syystä seuraava perjantai koittaa aina uudelleen. Ja vaikka maanantai on armoton, se on silti tavallaan kaunis muistutus siitä, että elämä jatkuu, vaikka vähän täristen ja harmaan sävyissä. Tu...

Vanhemman sydän on rakennettu suojelemaan. Se sykkii lapsen puolesta, silloin kun lapsi ottaa ensimmäisiä askeleitaan, kaatuu ja nousee uudelleen. Mutta mitä tapahtuu, kun lapsi kulkee polkua, jota vanhemman on mahdoton ohjata? Polkua, joka kääntyy aina vain jyrkemmäksi ja pimeämmäksi. Silloin sydän särkyy hitaasti, kerros kerrokselta. Jokainen lupaus, jonka lapsi tekee, tuo toivoa. Jokainen katse, jossa pilkahtaa valo, saa vanhemman hengittämään syvempään. Mutta kun lupaukset rikkoutuvat ja sanat jäävät hiljaisuuteen, on vaikea tietää, mitä uskoa. Se kipu ei ole pelkkää surua, vaan myös avuttomuutta. On hetkiä, jolloin tekee mieli huutaa: “Kerro kaikki, paljasta totuus, anna mun edes ymmärtää!” Mutta usein vastassa on vain hiljaisuus, joka kaikuu tyhjempiä huoneita suurempana. Silti, kaiken toivottomuuden keskellä, vanhempi kantaa edelleen. Kantaa, vaikka hartiat väsyvät ja yöunet palavat pois. Sillä lapsi on edelleen lapsi, riippumatta siitä, kuinka pitkälle hän on kulkenut omia p...

On asioita, jotka yhdistävät suomalaisia yli puoluerajojen, kielirajojen ja sukupolvien. Totta kai on sauna ja  jääkiekko, mutta niiden kanssa samalla viivalla on vielä yksi. Viinaralli! Se on kuin kansallisurheilua, jossa matka Tallinnaan ei ole pelkkä reissu, se on rituaali. Toiset lentävät, toiset ajelevat autolautalla, ja legendan mukaan joku on joskus jopa soutanut. Sillä kun pullo maksaa Suomessa pienen omaisuuden, niin merimatkan aallot alkavat kuulostaa pelkältä taustamusiikilta. Viinarallissa on jotakin syvästi inhimillistä. Se kertoo tarinaa siitä, kuinka ihminen on valmis ylittämään meren saadakseen hieman halvempaa juotavaa. Eikä kyse ei ole vain yksittäisistä juhlista, sillä viinakärryt nitisevät satamissa niin hää- kuin hautajaisjuomienkin painosta. Joskus tuntuu, että Suomea ja Tallinnaa erottaa vain muutama merimaili ja Alkon hintalappu. Poliitikot ovat toki yrittäneet keksiä keinoja pysäyttää tämän rallin, mutta turhaan. Sillä vaikka veroja säädetään ja puheita p...

“Voisitko nyt vain ajatella normaalisti?” on kysymys, jonka moni autisminkirjolla oleva kuulee ainakin kerran elämässään. Ja usein tekee mieli vastata: “Kyllä voisin, mutta se olisi ihan hirveän tylsää.” Autisminkirjolla eläminen voi tuntua siltä kuin olisi syntynyt maailmaan, jossa laatikot tulevat valmiiksi pakattuina. Toiset solahtavat niihin nätisti. He taittavat kulmat, sulkevat kannen ja asettuvat mukavasti sisään. Jollekin toiselle taas se ei onnistu. Ruuvit alkavat irrota ja kylkeen syntyy reikiä, koska sisällä ei tunnu olevan tarpeeksi happea. Laatikon ulkopuolella elämä voi näyttää välillä kaoottiselta, ainakin ympärillä olevien silmin. “Miksi et seuraa sääntöjä?” on kysymys, johon voi vastata: “ Koska sääntöpaperit olivat niin rumia, että niistä oli pakko taitella origameja.” Usein huomio voi kiinnittyä yksityiskohtiin, joita muut eivät edes huomaa. Siinä missä joku toinen keskittyy kelloon ja aikatauluihin, autisminkirjolla oleva saattaa uppoutua pieneen yksityiskohtaan ...

Elämässä on hetkiä, jolloin oma peilikuva tuntuu vieraammalta kuin ohikulkija kadulla. Katse osuu lasiin, ja vastaan tuijottaa hahmo, joka kantaa mukanaan eilisen taakkaa. Menneet kokemukset, muistot ja varjot voivat kahlita niin tiukasti, että tulevaisuuden askelista tulee raskaita. Tuolloin voi esiin nousta kysymys, onko elämä todella omissa käsissä, vai ohjaako sitä näkymätön virta, jota ei voi hallita? Silti pieni kipinä voi olla se, joka pitää pystyssä. Se voi olla ystävän sanat, hetki meren rannalla tai valo, joka osuu oikeaan kohtaan oikealla hetkellä. Ihminen, joka pysyy rinnalla, vaikka itse olisi hajoamaisillaan, voi olla elämän suurin lahja. Ystävyys voi valaista polun silloin, kun kaikki muu ympärillä tuntuu hämärältä. Sydämen sisällä kytee usein ristiriita. Menneisyyden kitkerät jäljet tarttuvat huulille, vaikka elämä yrittäisi tarjota hunajaa. Varjot saattavat pitää otteessaan, mutta samaan aikaan on voimaa, joka pyrkii vapautumaan, virtaamaan vapaana kuin joki. Kun muu...