Vaarin varaventtiili

Joskus ihmiset muuttuvat tavalla, jota ei osaa ennakoida. Se tapahtuu huomaamatta. Katse viilenee, sanat menettävät merkityksensä ja läheisyys tuntuu äkkiä vieraalta. Vaikka fyysinen etäisyys olisi pieni, henkinen välimatka kasvaa nopeasti. Suurin kipu syntyy usein siitä, ettei saa vastauksia. Muutos tapahtuu, mutta syyt jäävät ilmaan. Jäljelle jää vain tunne siitä, että jokin tärkeä on lipsunut käsistä ilman mahdollisuutta korjata suuntaa. Kun toinen on jo tehnyt valintansa, toiselle jää tehtäväksi hyväksyä se. Luopuminen ei ole heikkoutta, vaan väistämätön osa elämää. Se pakottaa katsomaan itseään uudelleen, rakentamaan rajat ja etsimään tasapainoa tilanteessa, jota ei valinnut. Vaikka hetki on raskas, se voi olla alku jollekin uudelle, hiljaiselle toipumiselle ja vähitellen löytyvälle omalle voimalla. Kaikki tarinat eivät pääty sovintoon. Silti niistä voi jäädä jäljelle ymmärrys siitä, mitä tarvitsee ja mitä ei enää halua kantaa mukanaan. Tuosta kertoo biisi "Hyljätty sydän...

Mielen horjuminen ei aina näy ulospäin. Usein se on hiljaista, näkymätöntä ja vaikeasti sanoitettavaa. Ihminen voi näyttää samalta kuin ennen, vaikka sisällä kaikki tuntuu olevan väärässä asennossa. Ajatukset eivät kulje tuttua reittiä, ja oma mieli muuttuu vieraaksi paikaksi. Ympäristö reagoi helposti leimaamalla. On helpompaa nimetä kuin ymmärtää, vetää raja kuin pysähtyä kuuntelemaan. Kun joku putoaa yhteisestä tahdista, hänestä tulee nopeasti se “toinen”, jolle nyökätään etäältä, mutta jota ei kohdata kunnolla. Silti jokaisen tarinan taustalla on ihminen, joka on joskus ollut aivan tavallinen. Unelmia, pelkoja, toiveita ja kykyä kuulua joukkoon. Murtuminen ei tee kenestäkään vähemmän arvokasta, vaikka se muuttaisi elämän suunnan pysyvästi. Ehkä kevyempi tapa kohdata raskaat aiheet on muistaa se, että mieli ei rikkoudu yhdessä hetkessä, eikä kukaan ole pelkkä diagnoosi. Ymmärrys, inhimillisyys ja myötätunto eivät korjaa kaikkea, mutta ne voivat estää sen, ettei kukaan jää täysin ...

Luottamus tulevaan ei synny itsestään. Se rakentuu epävarmuuden keskellä, silloin kun mikään ei tunnu varmalta ja omat valinnat herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Silti moni jatkaa eteenpäin, vaikka ei tiedä, mihin tie lopulta vie. Yrittäminen on usein hiljaista. Se on hetkiä, joissa tekee parhaansa ilman takeita lopputuloksesta. Välillä epäilykset ottavat vallan, ja tulevaisuus näyttää sumuiselta. Mutta jo se, että jatkaa liikkumista, voi olla merkki toivosta, vaikka sitä ei osaisi nimetä. Luottaminen ei tarkoita varmuutta onnistumisesta. Se on päätös olla luovuttamatta heti, vaikka olisi helpompiakin vaihtoehtoja. Jokainen askel, jokainen yritys, muovaa suuntaa hieman uudelleen. Ehkä tulevaisuuteen luottaminen on lopulta rohkeutta jatkaa keskeneräisenä. Uskoa siihen, että matka kantaa, vaikka määränpää ei vielä näy. Ja joskus se riittää pitämään pystyssä kaikkein vaikeimpienkin hetkien yli. Tuota tulkitsee biisi "Luota tulevaan", jonka löydät tietysti YouTube...

Onni ei tunnu jakautuvan tasan. Toiset näyttävät saavan enemmän, helpommin ja ilman näkyvää vaivaa. Silloin oma arki voi tuntua sivuroolilta jonkun toisen juhlissa. Silti elämä kertoo harvoin koko tarinaa yhdellä vilkaisulla. Usein todellinen tyytyväisyys syntyy pienistä päätöksistä. Siitä, että osaa odottaa, ohittaa huonot valinnat ja luottaa omaan suuntaansa, vaikka se ei näyttäisi loistokkaalta ulospäin. Jokainen kulkee omaa tahtiaan, omilla kompastuksillaan. Onni ei välttämättä ole voittoja tai näyttäviä hetkiä. Se voi olla selkäranka, joka kantaa vaikeiden aikojen yli, ja kyky katsoa eteenpäin ilman katkeruutta. Kun uskaltaa pitää pään pystyssä, huomaa joskus, että tie avautuu juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ehkä onnen salaisuus ei ole siinä, mitä saa, vaan siinä, miten jatkaa eteenpäin, silloinkin, kun peli ei tunnu reilulta. Tuosta kertoo biisi "Onnen salaisuus", jonka löydät tietysti YouTubesta .                

Uusivuosi on täynnä ristiriitoja. Ulkona räiskyvät ilotulitukset lupaavat uutta alkua, mutta sisällä moni tunnistaa saman tutun tunteen kuin ennenkin. Kellon vaihtuessa ei tapahdu ihmeitä, eikä elämä käänny uuteen asentoon yhdellä numeronvaihdolla. Silti uudessavuodessa on jotain lohdullista. Se tarjoaa hetken pysähtyä, katsoa itseään rehellisesti ja myöntää, että muutos ei aina ole nopeaa tai näyttävää. Joskus se on vain päätös jatkaa, vaikka ei olisikaan varma suunnasta. Yritys riittää, ainakin hetkeksi. Lupaukset voivat unohtua, mutta ajatus paremmasta huomisesta jää usein kytemään taustalle. Ehkä toivo ei olekaan suuria julistuksia, vaan pieniä hetkiä, joissa huomaa selvinneensä taas yhdestä päivästä. Ja joskus se, että uskaltaa yrittää uudelleen, on jo askel eteenpäin. Uusi vuosi ei ehkä muuta kaikkea, mutta se antaa luvan jatkaa. Ja se on usein enemmän kuin tarpeeksi. Tuosta kertoo osuvasti biisi "Uusivuosi", jonka löydät tietysti YouTubesta .          ...

Joka vuosi tapahtuu sama ilmiö. Kalenteri näyttää marraskuuta, mutta mieli elää yhä syyskuun jälkilämmössä. Aamulla verhot raottuvat, ja maisema on muuttunut yön aikana postikortiksi. Valkoinen hiljaisuus, jota kukaan ei tilannut. Ja samalla hetkellä koko kansa tajuaa saman asian: renkaat ovat edelleen väärät. Autoilijat seisovat parkkipaikoilla kuin arkeologit, tutkien kesärenkaiden sileää pintaa ja yrittäen muistella, milloin niiden vaihto olikaan tarkoitus hoitaa. Se oli muka ensi viikolla. Tai viime viikonloppuna. Tai sitten joskus, kun vielä ei ollut näin liukasta. Puhelimet kuumenevat, kun rengasliikkeisiin yritetään saada yhteys. Kumimiehet nousevat hetkessä kansallissankareiksi, joiden aikataulut täyttyvät nopeammin kuin ensilumi ehtii sulaa. Kaikki lupaavat hoitaa asian heti, heti kun pääsee pihasta pois. Ironia ei lopu siihen. Kun talvirenkaat lopulta saadaan alle, talvi katoaa lähes yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin. Mutta varmuuden vuoksi niillä ajetaan vielä pitkälle ke...

Maanviljely ei ole ammatti, jonka valitsee kevyin perustein. Se on elämäntapa, joka sitoo ihmisen maahan, säähän ja vuodenaikoihin. Päivät alkavat ennen kuin aurinko nousee ja päättyvät vasta, kun työ on tehty, ei silloin kun kello niin sanoo. Kaikki ei ole edes omissa käsissä, vaikka kuinka tekisi oikein. Moni lähtee maaseudulta, eikä syyttä. Kylät hiljenevät, palvelut katoavat ja pellon laidalla seisoo yhä useammin tyhjä talo. Päätökset tehdään kaukana, ja niiden seuraukset tuntuvat maanviljelyssä heti. Tuottajahinnat laskevat, kustannukset nousevat ja epävarmuus on jatkuvaa. Silti ruoka kasvaa vain, jos joku jaksaa jatkaa. Jotkut jäävät. He jäävät, koska joku on ennenkin jäänyt. Koska tämä maa on pitänyt huolta heistä, ja nyt on heidän vuoronsa pitää huolta siitä. Sukutila ei ole vain omaisuutta, vaan vastuuta. Peltoja, jotka on raivattu käsin, ja töitä, joita ei voi jättää kesken. Vaikka olisi helppoa lähteä, lähteminen ei aina ole vaihtoehto. Puurtaminen on usein hiljaista...

Nykyajan nuori aikuinen on kummallinen olento. Hän saattaa seistä keskellä keittiötä vispilä kädessä. Ei siksi, että olisi leipomassa, vaan koska ei ole aivan varma, mitä vispilällä tehdään tai miten päin sitä edes pidetään. Samaan aikaan katossa roikkuu palanut lamppu, jota hän katsoo kuin luonnonvaraista petoa. Ehkä jokin lajille sopivampi yksilö, kuten huoltoyhtiön edustaja, saapuisi vaihtamaan sen turvallisesti. Arjen pienet tehtävät ovat hänelle kuin miniatyyrimuotoista selviytymispeliä. Kun joku kysyy, miksei hän vain vaihda lamppua itse, hän katsoo vastaajaa ilmeellä, joka muistuttaa sekä eksynyttä koiranpentua että ihmistä, joka on vasta tajunnut, että sähkö voi oikeasti purra. Ja keittiö… siitä ei edes sovi aloittaa. On nähty kertoja, jolloin pakasteperuna on palanut pohjaan ja pannukakku on mennyt henkisesti rikki ennen kuin taikina edes ehti pannulle. Onneksi ruokalähettien maailma kukoistaa, he tietävät kodin ovikoodin paremmin kuin asukas itse. Mutta kaikessa tämän ark...

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka kulkevat elämässä eteenpäin kuin hyvin öljytty koneisto, ja sitten niitä, jotka onnistuvat kompastumaan omiin jalkoihinsa jo matkalla sängystä kahvinkeittimelle. Ja jos oikein käy tuuri, juuri se jälkimmäinen ihminen tupsahtaa omaan elämään ja tekee siitä sata kertaa meluisamman, sotkuisemman… ja aivan käsittämättömän paljon rakkaamman. “Pienet katastrofit” eivät aina tunnu pieniltä. Ne voivat olla palaneita kakkuja, vinoja lipastoja, kahvikatastrofeja ja ovia, joissa lasi on näkymätön vihollinen. Mutta jonkin ihmeellisen universaalin tasapainolain ansiosta juuri näiden pienten sähellysten takana on sydän, joka osaa rakastaa täysillä, ja joka nauraa itselleen ennen kuin odottaa kenenkään muun nauravan. On  teoriassa helppo rakastaa täydellisiä ihmisiä. Käytännössä meidät kuitenkin sulattaa se hetki, kun toinen törmää lasioveen ja mumisee itsekseen kohteliaisuuksia, joita ei voi painaa perheystävälliseen julkaisuun. Tai kun keitt...

On helppoa hymyillä, kun maailma on rakennettu vakaalle maaperälle. Kun koti on lämmin, perhe kunnossa ja elämä kulkee totuttuja raiteita pitkin. Silloin on helppoa neuvoa muita, jakaa ”pieniä vinkkejä” ja paasata tahdonvoimasta, sillä oma näkökulma on rajattu siihen, mikä on tuttua ja turvallista. Mutta kaikilla ei ole samaa perustaa. On ihmisiä, joiden arki on jatkuvaa selviytymistä. Joiden sisällä kohisee, vaikka ulospäin näkyy vain se tavallinen naamio. Heidän maailmansa ei ole kirkkaiden valojen juhlasali vaan ahdas, pimeä käytävä, missä jokainen askel vie joko eteenpäin tai syvemmälle varjoihin. Silti juuri heitä syytetään laiskuudesta, välinpitämättömyydestä, ”motivaation puutteesta.” Ja pahinta on se, että syyttäjät harvoin edes ymmärtävät, ettei kyse ole tahdosta, ja että monille pelkkä hengissä pysyminen on jo taistelu. On myös kummallista, miten nopeasti hyvinvoivat ihmiset alkavat selitellä koko yhteiskunnan tilaa. Kuinka poliitikot vaikuttavat todella uskovan, että muut...

On helppo ajatella, että rohkeus tarkoittaa suuria tekoja, vuorien siirtämistä, porttien murtamista tai myrskyjen kohtaamista. Todellisuudessa se näkyy usein paljon arkisemmissa valinnoissa. Kuten siinä hetkessä, kun päätämme lähestyä jotakuta, joka näyttää, kuulostaa tai tuntuu erilaiselta. Moni meistä kantaa sisällään pientä varautuneisuutta. Epäilystä siitä, onko toinen ihminen turvallinen, luotettava tai edes kiinnostunut tutustumaan. Erilaisuus saattaa herättää meissä vanhoja pelkoja, aivan kuin varjoissa liikkuisi jotain uhkaavaa. Usein kuitenkin suurin osa noista varjoista on vain ennakkoluulojen luomia muotoja. Kun joku uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen, koputtaa hiljaiseen nurkkaan, jossa toinen odottaa yksin, tapahtuu jotakin kaunista. Jännitys väistyy, kun huomataan, että toisen pelot olivat ehkä ihan samanlaisia kuin omatkin. Että kahlittukin sydän voi olla lämmin, ja että jopa kulmikas ulkokuori voi kätkeä sisäänsä herkän rytmin, joka kaipaa vain toista, jonka kanssa s...

Joidenkin pariskuntien yhteinen elämä muistuttaa avointa tietä. He voivat lähteä milloin haluavat, vaihtaa suuntaa kesken matkankin ja rakentaa arjesta omannäköisensä ilman lupaa keneltäkään. Heissä on jotain kevyttä, sellaista hiljaista varmuutta, joka syntyy siitä, ettei tarvitse pyytää tilaa. Se vain on. Moni haaveilee samasta, mutta todellisuus sitoo tiukemmin. Työ, raha, lapset, velvollisuudet, huoli omista läheisistä. Aina ei ole mahdollisuutta irrota rutiineista ja lähteä yhdessä sinne, minne sydän vetäisi. Kaikilla ei ole suhdetta, jossa kumpikin pääsee hengittämään vapaasti ja elämään omien valintojensa mukaan. Juuri siksi ne harvat hetket, jolloin kaksi ihmistä todella löytää tuon tilan, tuntuvat niin ainutlaatuisilta. Se ei ole pelkkää matkustamista tai spontaanisuutta, se on lupaa olla oma itsensä, ilman selityksiä. Kun rinnalla on joku, joka haluaa lähteä mukaan eikä pidättele, maailma tuntuu hetken vastaanottavaisemmalta. Kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty, eivätkä k...

Maailmanpolitiikka muistuttaa nykyään enemmän realitysarjaa kuin vakavaa päätöksentekoa. Vaikka yksi iäkäs johtohahmo horjuu ja joskus jopa nukahtaa, ympärillä nyökyttelee joukko kannattajia, usein ilman pienintäkään kriittistä ajatusta. On selvää, ettei silloin laivaa ohjaa kukaan, ainakaan karttaa lukemalla. Sosiaalinen media vahvistaa farssia. Mitä kovempaa huutaa, sitä enemmän seuraajia saa. Asiantuntijuus korvataan tunnekuohuilla, ja pienikin provokaatio muuttuu hetkessä roihuksi. Äänetön enemmistö seisoo hiljaa sivussa ja antaa älyvapaimpienkin kommentoijien määrittää keskustelun sävyn. Ja kaiken keskellä on siis vanhainkoti-ikäinen papparainen, joka näyttää vakaasti uskovan, että maailma toimii edelleen kuten hänen nuoruudessaan. Lopputulos on tragikoominen, ja välillä pelottavan lähellä hallitsematonta. Tuosta kertova "Tahdon pois" on tumma, sarkastinen vilkaisu aikaan, jossa järjen ääni hukkuu meluun ja itsepäinen johtaja pitää ruorista kiinni, vaikka suunta on jo ...

On ihmisiä, jotka ottavat uusia trendejä kirjaimellisesti. Ja sitten on Makkonen. Kun hän kuulee isojen poikien puhuvan netin rahakoneesta, hän päättää kokeilla onneaan. Ei seuranhakusovelluksella tällä kertaa (siitä hänellä oli jo tarinansa ) vaan jollain, joka kuulosti tutulta, mutta tarkoitti jotain aivan muuta. Kuvittele mies, joka lukee some-vinkkejä, ei ihan ymmärrä kontekstia, mutta uskoo lupausta: “tilaajat, sisältö, tilausmaksut”. Hän päättää siksi tehdä oman version. Ei mitään kaksimielisyyksiä tai salaisuuksia, vaan rehellistä kotikonetta, mikä pyörii ja hurisee. Se on puhdasta bisnes-ajattelua, positiivista kylmäkoneajattelua ja ennen kaikkea eräänlainen herttainen väärinymmärrys. Tuosta syntyy yhtä aikaa sympaattista ja pikkurahvaan komediaa. Siinä on yritteliäisyyttä, innokkuutta ja ripaus koko kaupungin myötähäpeää. Ja toki, kun on kyse Makkosesta,  lopputulos herättää huomiota. Mutta en kerro tässä, miten kaikki oikein päättyy. Jos haluat hymyillä muutaman minuuti...

Joskus järki jää taka-alalle ja tunne ottaa ohjat. Se voi olla hetki, jolloin tiedät olevasi väärässä paikassa, mutta et silti halua poistua. Sellainen hetki on vaarallinen ja viettelevä yhtä aikaa. Kuin tuli, jota ei saisi koskea, mutta jonka lämpöä ei voi vastustaa. Kesäyö, juhannuksen hehku ja sydän, joka hakkaa omaa rytmiään. Kaikki tuntuu siltä, että maailma pysähtyy ja vain tämä hetki on totta. Silti jossain takaraivossa kaihertaa tietoisuus siitä, että jokainen askel tanssilattialla on kuin harppaus kohti kuilun reunaa. Kielletty viehättää, koska se saa elämän tuntumaan elävältä. Mutta joskus sama liekki, joka valaisee pimeän yön, myös polttaa syvimmät jäljet ihoon ja mieleen. Silti ihminen palaa sen äärelle, kerta toisensa jälkeen, koska ilman riskiä ei ole huumaa. Eikä ilman huumaa ole sitä juhannusyön taikaa, jossa kaikki on hetken mahdollista. Noita ajatuksia luotailee biisi "Ajopuu", jonka löydät tietysti YouTubesta .                ...

On olemassa hiljaisia hetkiä, joita ei tarvitse täyttää puheella. On olemassa päiviä, jolloin ei kaipaa seuraa, vaan omaa rauhaa, ja se on ihan oikein. Silti monen korvaan yksinolo kuulostaa yhä surulliselta sanalta. Meitä on opetettu ajattelemaan, että onnellinen ihminen on aina muiden kanssa, jakaa kahvihetkensä ja suunnittelee viikonloppuja yhdessä jonkun kanssa. Mutta mitä jos todellinen levollisuus löytyykin silloin, kun ovi sulkeutuu ja ympärillä on vain oma hengitys ja ajatus, joka saa vaeltaa vapaasti? Yksinolo ei ole merkki puutteesta, vaan usein merkki täyteydestä. Se kertoo siitä, että viihtyy omassa seurassaan, ja että on oppinut kuuntelemaan itseään ilman jatkuvaa taustamelua. Se on pieni luksus, jota ei tarvitse perustella kenellekään. Kun hiljaisuus ei enää tunnu tyhjältä, on löytänyt jotakin pysyvää. Ehkä maailma tarvitsee uuden käsitteen: vapaaehtoinen yksinäisyys. Se ei tarkoita sulkeutumista muilta, vaan lempeää rajaa, jonka sisällä saa olla juuri sellaisena kuin o...

Joskus elämä kulkee kuin vuoristorata, jossa ei itse pidä ohjaksia. Toisessa hetkessä paistaa aurinko kirkkaammin kuin koskaan, ja seuraavassa taivas repeää myrskyksi ilman varoitusta. Tämä liike valon ja varjon välillä on kaunista, arvaamatonta ja joskus uuvuttavaa. Moni ei näe sitä kamppailua, joka tapahtuu hiljaisuudessa. Ulospäin kaikki voi näyttää hyvältä, mutta sisällä tunteet poukkoilevat ääripäästä toiseen. Toisinaan maailma on täynnä mahdollisuuksia, energia virtaa kuin vuolas joki, ja kaikki tuntuu kirkkaalta. Mutta yhtä nopeasti voi tulla hetki, jolloin sama virta vetää mukanaan pimeään syvyyteen. Silti sielläkin, varjojen keskellä, on toivo. Yksi ojennettu käsi, yksi lämmin katse, yksi ihminen, joka jää rinnalle silloin, kun sanat eivät riitä. Se ei tee kenestäkään heikkoa, se kertoo vain, että tunteiden kirjo voi olla valtava ja moniulotteinen. On päiviä, jolloin ei jaksa hymyillä. Ja se on täysin luonnollista. Mutta tulee myös päiviä, jolloin hymy palaa, ensin varovast...

No nyt sitä ollaan siinä kohtaa elämää, että ei voi muuta kuin huokaista ja vähän hymyillä omalle epäonnelle, vaikka hymy on enemmän irvokas kuin onnellinen. Kaksi nuorta, yksi yö, hieman epätietoisuutta ja muutama huolimattomuusvaihe. Kaiken tuon seurauksena ollaankin yhtäkkiä siinä pisteessä, että terveysaseman käytävä on kuin pieni teatteri, jossa pääroolissa on oma tuska. Kirvelee! On kirvellyt jo kauan. Mies istuu terveyskeskuksen odotushuoneessa näytepurkki kädessä, katse etäisesti tyhjyyteen tuijottaen. Sydän vähän supussa ja mielessä ehkä kaikki ne valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Vieressä istuvat mummot, joilla ilmeisesti on silmät selässäkin, nauravat hiljaa omille arveluilleen siitä, mitä nuori mies on oikein puuhannut. Ja voi pojat, miten hiljaa sieltä kuuluu se sisäinen huokaus “no voi hyvänen aika”. Toisaalla nainen istuu vuoteellaan, miettii ja tuijottaa lääkepurkkia ja laskee varmaan jo päässään, että siinä tilanteessa kirvelyyn Citromax on ainoa ystävä. Surkeus ...

Voe mahoton, ku sitä joskus ihmismiel voekkii niin ouvolla tavalla lämmähtee toesesta immeisestä. Ei sitä ossoo eikä piääkkään selittää. Se o vuan niinku näkymätön lanka, joka vettääpi kahta sieluva yhteen. Hilijaa, mutta varmuuvella, niinku suvi-iliman tuuli Kallaveen pinnalla. Ku se oma immeinen tulloo huusholliin, niin aeka seisahtuupi. Kaekki muu hävvee, vuan se yks o siinä. Se, jonka kattees o sähkövä ja ilimassa kipinöipi. Ei tarvihe sanoloita, ei oo niistä mittää hyötyvä. Katteet ja hymyt ne puhhuu itestään, ja syvän tietääpi enempi ku suut ikinä kerkiää huastoo. Se tunne, se o ku hilijanen laulu, joka soipi kahen välillä. Ei siinä oo rumpuloita eikä torviloita, vuan semmonen pehmee rytmi, joka tulloo, ku kaks immeistä hengittää sammaan tahtiin. Se o rakkauven ommoo kieltä. Ja ku mualima koettelloo, ni se tekkeepi sen, niinku se aina tekkeepi. Mutta jos yhtevys o tosi, ei se katkee eikä hävvii. Se pyssyypi,  ku toenen tajjuu vaekka toenen ei mittään huastakkaan. Ja sillon...

Joskus maailmassa on paikkoja, joista ei puhuta ääneen. Niissä valta on vääristynyt peili, joka näyttää vain sen, mitä se itse haluaa nähdä. Ne ovat maita, joissa totuus taipuu käskyjen alle, ja hymyilevät kasvot kätkevät pelon, joka on juurtunut maahan syvälle kuin rikkaruoho. On helppo uskoa, että ne ovat kaukana, ja että sellainen pimeys ei yllä tänne asti. Mutta maailma on kutistunut, ja rajat eivät enää suojaa samalla tavalla kuin ennen. Kun vierellä kytee maa, jossa ihmisyys on kauppatavaraa ja oikeus riippuu asemasta, ei ole enää varmaa, kuinka pitkään oma rauhamme kestää. Silti toivoa ei saa sammuttaa. Jokainen, joka näkee vääryyden ja uskaltaa puhua siitä, on pieni valo pimeyden keskellä. Historia on täynnä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet katsettaan pois, vaikka se olisi ollut helpompaa. He osoittivat, että valheiden valtakunnat sortuvat aina lopulta, joskus hitaasti, mutta väistämättä. Meidän tehtävämme ei ehkä ole pelastaa koko maailmaa, mutta voimme pitää oman puolemme r...

On olemassa hetkiä, jolloin elämä tuntuu jatkuvalta sotatantereelta. Jokainen aamu on uusi taistelu. Ei niinkään muita vastaan, vaan itseä, väsymystä ja toivottomuutta vastaan. Kun seinät nousevat eteen, eikä mikään tunnu menevän nappiin, alkaa helposti tuntua siltä, ettei tästä viidakosta ole ulospääsyä. Moni tietää sen tunteen, kun kaikki pienetkin asiat kasaantuvat: työ tai sen puute, asunto, raha, ihmissuhteet, oma mieli. Kun yksi asia hajoaa, toinen kaatuu sen mukana. Ja vaikka kuinka yrittää pitää pään pinnalla, aallot tuntuvat vetävän yhä syvemmälle. Mutta on yksi asia, joka usein unohtuu. Se, että taistelu ei ole häpeä. Se, että väsyy, ei tarkoita luovuttamista. Joskus on vain pysähdyttävä, annettava itselleen lupa levätä. Elämä ei ole kilpailu nopeimmasta noususta, vaan sinnikkäästä jatkamisesta. Jokaisella on rajansa. Jokainen kaipaa paikkaa, jossa ei tarvitse olla jatkuvasti valmiina puolustamaan itseään. Ja ehkä juuri silloin, kun luulee olevansa täysin loppu, alkaa hilj...

Aika kuluu, hallitukset vaihtuvat ja some unohtaa eilisen kohun, mutta jotkut asiat eivät vanhene, ne marinoituvat . Kun Sanna Marinista kertova biisi "Juhlija" ilmestyi ensi kerran, Suomi eli vielä bile-Sannan aikakautta. Kesärannassa vilauteltiin tissejä , torilla tuomittiin ja tabloideissa pohdittiin, onko pääministerillä oikeus olla ihminen. Vuosia myöhemmin maailma on ehtinyt rauhoittua. Ja nyt, uuden melodian myötä, tuo biisi nostaa yhä hymyn ainakin omille huulille. Ehkä siinä on jotain vapauttavaa. Muistutus siitä, että elämässä saa välillä tanssia, vaikka uutisankkurit paheksuisivat ja kansa laskisi viinilaseja. Kyseinen biisi ei koskaan ollut pilkka, vaan peili, vähän sarkastinen, mutta inhimillinen. Ja kun nyt kuuntelee uudelleen, huomaa pienen ironian. Aika on tehnyt tehtävänsä. Bile-Sanna on historiaa, mutta muistot ja muistikuvat ova yhä elossa, entistä rapsakammin marinoituneena. Kuten hyvä punkku, se paranee, kun sen antaa hengittää. Eli korkki auki ja h...

Joskus on hetkiä, jolloin vanhat paperit alkavat puhua. Kun sormet hipaisevat kellastunutta tulostetta, jonka reunassa on suttuisia merkintöjä ja muutama kahvirengas, huomaa palaavansa ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin sanat olivat vielä raakileita ja tarinat vasta muotoutumassa. Vuosituhannen vaihteessa, 1999–2000, kirjoitin kolme tarinaa eli kolmet sanat kolmeen cover-biisiin, joista kaksi jäi silloin pöytälaatikkoon. Niiden taustalla oli arkea ja ihmisiä työpaikalta, jossa elämä kulki tuttuun rytmiin, mutta pinnan alla kyti muutoksen tunne. Ensimmäinen tarina, "Nahkatakkinen Pekka " , sai alkunsa, kun yksi tiimikaveri päätti seurata kahden muun jalanjäljissä uusiin haasteisiin. Siinä oli ripaus jotain elokuvamaista. Olemattomat jäähyväiset, uusi alku, ja taustalla työyhteisön hämmennys ja huumori. Sanoista pyrki välittymään sekä ystävyyttä että pientä ilkikurisuutta,  sellainen lämmin läksiäisvitsi, joka jäi silloin kuitenkin vain paperille. Seuraavaksi syntyi "Kaik...

Työyhteisö on kuin soutuveneen miehistö. Kaikki vetävät airoja tahoillaan, mutta kukaan ei oikein tiedä, mihin suuntaan ollaan menossa. Toiset soutavat hiki hatussa, mutta osa vain roikkuu perässä uimarenkaassa ja ilmoittaa olevansa “henkisen palautumisen äärellä”. Viikko alkaa yleensä maanantaina, mutta joillakin se ei tunnu loppuvan koskaan. “Kausiluonteinen kiire” on kestänyt vuodesta 2017, eikä loppua näy. Silti kokoukset pyörivät, jargon soi ja joku aina muistaa sanoa, että “ollaan samassa veneessä”, vaikka toinen istuu jo tukevasti perälaudan päällä ja siemailee kuvitteellista lonkeroa. Sitten on toimiston oma henkinen personal trainer, joka tietää aina miksi juuri sinä olet väärässä ja miten sinun pitäisi “kehittää itseäsi”. Hän ei koskaan unohda muistuttaa, että negatiivisuus on myrkkyä, vaikka hänen oma auransa voisi sammuttaa loisteputken. Voisikin ehkä sanoa, että joskus työyhteisössä paras selviytymisstrategia on hyväksyä todellisuus. Kaikki eivät souda  samaan ...