Vaarin varaventtiili

Maanantai. Se maaginen hetki, kun kahvikuppi on ainoa ystävä, ja peilistä katsoo takaisin hahmo, jonka iho muistuttaa enemmän gini-lonkeroa kuin ihmistä. Perjantaina vielä juhlittiin kuin huomista ei olisi. Ja kas kummaa, ei sitä näköjään ollutkaan. Lauantaina mentiin tukevasti jatkoille, sunnuntaina loivennettiin "ammattilaisen elkein", mutta silti maanantai hiipi paikalle kuin verottaja, armottomana ja aikataulussa. Töissä odottaa kasa deadlaineja, mutta jo pelkkä tietokoneen näytön valo tuntuu siltä kuin se olisi ydinräjähdys silmien edessä. Verkkopankki on asia, johon ei uskalla koskea. Kuitit pursuavat taskuista kuin ne olisivat surullisia trofeita viikonlopun sankariteoista. Krapula on kuin epätoivoinen seurustelusuhde. Se lupaa joka kerta, että tämä oli viimeinen, mutta jostain syystä seuraava perjantai koittaa aina uudelleen. Ja vaikka maanantai on armoton, se on silti tavallaan kaunis muistutus siitä, että elämä jatkuu, vaikka vähän täristen ja harmaan sävyissä. Tu...

Vanhemman sydän on rakennettu suojelemaan. Se sykkii lapsen puolesta, silloin kun lapsi ottaa ensimmäisiä askeleitaan, kaatuu ja nousee uudelleen. Mutta mitä tapahtuu, kun lapsi kulkee polkua, jota vanhemman on mahdoton ohjata? Polkua, joka kääntyy aina vain jyrkemmäksi ja pimeämmäksi. Silloin sydän särkyy hitaasti, kerros kerrokselta. Jokainen lupaus, jonka lapsi tekee, tuo toivoa. Jokainen katse, jossa pilkahtaa valo, saa vanhemman hengittämään syvempään. Mutta kun lupaukset rikkoutuvat ja sanat jäävät hiljaisuuteen, on vaikea tietää, mitä uskoa. Se kipu ei ole pelkkää surua, vaan myös avuttomuutta. On hetkiä, jolloin tekee mieli huutaa: “Kerro kaikki, paljasta totuus, anna mun edes ymmärtää!” Mutta usein vastassa on vain hiljaisuus, joka kaikuu tyhjempiä huoneita suurempana. Silti, kaiken toivottomuuden keskellä, vanhempi kantaa edelleen. Kantaa, vaikka hartiat väsyvät ja yöunet palavat pois. Sillä lapsi on edelleen lapsi, riippumatta siitä, kuinka pitkälle hän on kulkenut omia p...

On asioita, jotka yhdistävät suomalaisia yli puoluerajojen, kielirajojen ja sukupolvien. Totta kai on sauna ja  jääkiekko, mutta niiden kanssa samalla viivalla on vielä yksi. Viinaralli! Se on kuin kansallisurheilua, jossa matka Tallinnaan ei ole pelkkä reissu, se on rituaali. Toiset lentävät, toiset ajelevat autolautalla, ja legendan mukaan joku on joskus jopa soutanut. Sillä kun pullo maksaa Suomessa pienen omaisuuden, niin merimatkan aallot alkavat kuulostaa pelkältä taustamusiikilta. Viinarallissa on jotakin syvästi inhimillistä. Se kertoo tarinaa siitä, kuinka ihminen on valmis ylittämään meren saadakseen hieman halvempaa juotavaa. Eikä kyse ei ole vain yksittäisistä juhlista, sillä viinakärryt nitisevät satamissa niin hää- kuin hautajaisjuomienkin painosta. Joskus tuntuu, että Suomea ja Tallinnaa erottaa vain muutama merimaili ja Alkon hintalappu. Poliitikot ovat toki yrittäneet keksiä keinoja pysäyttää tämän rallin, mutta turhaan. Sillä vaikka veroja säädetään ja puheita p...

“Voisitko nyt vain ajatella normaalisti?” on kysymys, jonka moni autisminkirjolla oleva kuulee ainakin kerran elämässään. Ja usein tekee mieli vastata: “Kyllä voisin, mutta se olisi ihan hirveän tylsää.” Autisminkirjolla eläminen voi tuntua siltä kuin olisi syntynyt maailmaan, jossa laatikot tulevat valmiiksi pakattuina. Toiset solahtavat niihin nätisti. He taittavat kulmat, sulkevat kannen ja asettuvat mukavasti sisään. Jollekin toiselle taas se ei onnistu. Ruuvit alkavat irrota ja kylkeen syntyy reikiä, koska sisällä ei tunnu olevan tarpeeksi happea. Laatikon ulkopuolella elämä voi näyttää välillä kaoottiselta, ainakin ympärillä olevien silmin. “Miksi et seuraa sääntöjä?” on kysymys, johon voi vastata: “ Koska sääntöpaperit olivat niin rumia, että niistä oli pakko taitella origameja.” Usein huomio voi kiinnittyä yksityiskohtiin, joita muut eivät edes huomaa. Siinä missä joku toinen keskittyy kelloon ja aikatauluihin, autisminkirjolla oleva saattaa uppoutua pieneen yksityiskohtaan ...

Elämässä on hetkiä, jolloin oma peilikuva tuntuu vieraammalta kuin ohikulkija kadulla. Katse osuu lasiin, ja vastaan tuijottaa hahmo, joka kantaa mukanaan eilisen taakkaa. Menneet kokemukset, muistot ja varjot voivat kahlita niin tiukasti, että tulevaisuuden askelista tulee raskaita. Tuolloin voi esiin nousta kysymys, onko elämä todella omissa käsissä, vai ohjaako sitä näkymätön virta, jota ei voi hallita? Silti pieni kipinä voi olla se, joka pitää pystyssä. Se voi olla ystävän sanat, hetki meren rannalla tai valo, joka osuu oikeaan kohtaan oikealla hetkellä. Ihminen, joka pysyy rinnalla, vaikka itse olisi hajoamaisillaan, voi olla elämän suurin lahja. Ystävyys voi valaista polun silloin, kun kaikki muu ympärillä tuntuu hämärältä. Sydämen sisällä kytee usein ristiriita. Menneisyyden kitkerät jäljet tarttuvat huulille, vaikka elämä yrittäisi tarjota hunajaa. Varjot saattavat pitää otteessaan, mutta samaan aikaan on voimaa, joka pyrkii vapautumaan, virtaamaan vapaana kuin joki. Kun muu...

Mitä jos takapihan alla ei olisikaan vain multaa ja juuria, vaan pieni maanalainen rock-klubi? Kuvitellaanpa, että lierot jonottavat ovella ja kastemadot käyvät läpi turvatarkastusta, kun ovimiehenä seisoo itse maamyyrä Kontiainen mustat aurinkolasit silmillään ja sähkökitara kädessä. Mitä jos maan alla kaikuva ääni olisi oikeasti kontiaisen soittama riffi tai soolo? Sieltä, missä muut näkevät vain multaa, tämä pikkuinen maanrakentaja kaivaa esiin kitarariffit, jotka saavat koko maaperän värisemään. Kuka enää ihmettelisi, miksi kukkapenkin multa tärisee, sehän on vain menossa oleva soundcheck! Mitä jos Roy Orbison ei olisikaan pysähtynyt keikkalavoille, vaan olisi päätynyt maan alle, myyrien ykkösidoliksi? Pienet myyrät istuisivat rivissä, sytyttäisivät sytkäreitään ja huutaisivat encorea. Eikä kyse olisi mistään kevyestä poppikonsertista. Ei, tämä olisi juurimusiikin juurimusiikkia , kirjaimellisesti. Entä jos sienten kasvu selittyisi sillä, että ne saavat backstage-passit Kontiais...

Kun sumu laskeutuu maan ylle ja varjot sulkevat polun, tuntuu kuin menneisyys hengittäisi yhä meidän rinnallamme. Hautausmaan hiljaisuus ei ole vain tyhjyyttä, se on kuoro, jossa jokainen kivi ja risti kuiskii tarinaa, joka kerran oli totta. Tuuli tuo mukanaan niiden ääniä, jotka eivät enää kävele meidän joukossamme, mutta joiden muisto jatkaa kulkuaan. Pimeys voi pelottaa, mutta se ei ole pelkkää loppua. Se on myös muistutus siitä, että elämä ei katoa jäljettömiin. Jokainen liekki, joka on joskus palanut, jättää jälkeensä lämmön, joka voi valaista vielä kauan sen jälkeen, kun itse tuli on sammunut. Varjot voivat olla raskaita, mutta toisaalta ne voivat tehdä valosta kirkkaamman. Niiden keskellä voi pysähtyä ja kuulla sen, mitä arjen melu peittää. Oman sydämen sykkeen, muiston läheisistä, lupauksen siitä, että mikään ei katoa turhaan. Vaikka lepo joskus särkyy, ja vaikka menneisyys voi nostaa esiin kipua, se voi myös opettaa meille kunnioitusta ja kiitollisuutta. Toivo löytyy siitä,...

On hetkiä, jolloin maailma ympärillä hiljenee ja kaikki tuntuu pysähtyvän. Katse, joka viivähtää hieman pidempään, hymy, joka saa sydämen sykkimään nopeammin. Ja yhtäkkiä huomaat, että jokin sisälläsi on muuttunut. Rakkaus astuu huoneeseen aina yhtä arvaamattomasti, mutta kun se tulee, sen voimaa ei voi kiistää. Rakkaus on samaan aikaan hauras ja valtava. Se voi saada käden vapisemaan, mutta myös antaa rohkeutta, jota ei tiennyt omistavansa. Se on kuin satu, jossa jokainen yksityiskohta tuntuu taianomaiselta. Hetket kirkastuvat, sanat kantavat enemmän merkitystä, ja jopa hiljaisuus muuttuu yhteiseksi kieleksi. Kaikista ihmeellisintä on se, miten rakkaus antaa uuden alun. Se pyyhkii pois varjoja menneisyydestä ja tuo mukanaan iloa, joka tuntuu syvemmältä kuin mikään ennen koettu. Rakkaus ei aina ole helppoa, mutta sen voima piilee juuri siinä, että se muuttaa, kasvattaa ja jättää jäljen, joka ei katoa. Ehkä juuri siksi rakkaudesta puhutaan ihmeenä. Se ei ole vain tunne, vaan elämää k...

On olemassa monia luonnonvoimia, joita ei voi pysäyttää: tuuli, sade ja poliittinen jahkailu. Kun katsoo päätöksenteon kabinetteihin, voi helposti huomata ilmiön, jota voisi kutsua yhdellä sanalla: "munattomuus". Ja se on sitä myös yli sukupuolirajojen . Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ei niinkään sitä, ettei olisi ideoita. Päinvastoin! Ideoita on valtavat pinot, komitearaportteja täynnä kauniita lauseita. Mutta kun pitäisi tarttua toimeen, nousee käsi pystyyn vain kysymään: "Olisiko tästä mahdollisesti vielä lisäselvitystä?" Poliitikkojen väliset tapaamiset muistuttavat joskus enemmän veljeskuntaa kuin päätöksentekoa. Selkää taputetaan, hymyillään kameralle, ja kaikki vannovat yksituumaisesti olevansa "huolissaan". Lopputuloksena on äänekästä hiljaisuutta ja kansalaisilla se tunne, että päätöksiä kyllä syntyy, mutta yleensä vasta siinä vaiheessa, kun ongelma on jo muuttunut kriisiksi. Munattomuus politiikassa näkyy erityisesti silloin, kun pitäisi teh...

On olemassa yksi kansallinen erikoisosaamisen laji, joka ei saa tarpeeksi huomiota: " munattomuus" . Kyse ei kuitenkaan ole mistään biologisesta vajauksesta, vaan siitä henkisestä tilasta, jossa rohkeus ja päätöksenteko lepäävät ikuisilla kahvitauoilla. Munattomuus näkyy kaikkialla. Se on palavereissa, joissa puhe kiertää kehää kuin vanha karuselli. Kaikki nyökyttelevät, mutta kukaan ei uskalla sanoa, että laite on ollut rikki jo vuodesta -98. Se on Whatsapp-ryhmissä, joissa ideat hautautuvat "hyvä idea" -peukkujen alle, kunnes joku ehdottaa, että otetaan nyt vielä yksi kokous. Ja oi, se lämmin tunne, kun kollegan selkään läimäytetään tyytyväisyyden merkiksi: "Hienoa, että emme taaskaan ratkaisseet mitään." Tämän taidon voi oppia vain pitkällä harjoittelulla,  vähän kuin joogassa, mutta ilman notkeutta ja ilman tuloksia. Mutta ehkäpä tässä piilee salainen opetus. Munattomuus ei ole vain heikkoutta, se on myös yhteisöllisyyttä. Sillä mitä olisikaan eläm...

Me elämme ajassa, jossa kommunikointi on nopeampaa kuin koskaan. Viestit sinkoilevat sähköpostien, somepäivitysten ja pikaviestien kautta, mutta samalla väärinymmärrykset tuntuvat lisääntyvän. Yksinkertainen lause voi herättää aivan päinvastaisia tunteita kuin oli tarkoitus. Tästä syystä on arvokasta pysähtyä sen äärelle, mitä voisi kutsua artikuloinnin ABC:ksi.  Perustaidoiksi, jotka tekevät viestinnästä selkeää ja aitoa. Artikuloinnin ABC ei tarkoita pelkästään sanojen selkeää esittämistä. Se tarkoittaa myös rohkeutta olla oma itsensä. Kun yritämme esittää jotain muuta kuin olemme, sanat menettävät voimaansa ja kuulostavat ontolta. Aitous on kuin silta, joka kantaa yli väärinymmärrysten virran. Kun sanoo asiat rehellisesti ja harkiten, avautuu mahdollisuus kohtaamiseen, jossa molemmat todella kuulevat toisensa. Toisaalta, myös elämä itsessään haastaa meitä jatkuvasti. On helppo piiloutua sovinnaisten fraasien taakse ja yrittää miellyttää muita, mutta se johtaa vain paineen kasa...

Parisuhteessa tulee hetkiä, jolloin tuntuu kuin rakkaus olisi hiipunut varjoihin. Sanat eivät enää löydä toisiaan, kosketus on kadonnut ja arki tuntuu kääntyvän riidoiksi tai hiljaisuuden muureiksi. Silloin saattaa olla helppo ajatella, että kaikki on lopussa, ja että rakkauden esirippu on laskeutunut lopullisesti. Mutta usein kyse ei ole lopusta, vaan siitä, että rakkaus uinuu. Ihmisten välillä oleva side ei katoa, vaikka se hetkeksi piiloutuisikin arjen kuorman tai väärinymmärrysten alle. Kun uskaltaa katsoa toista uudella tavalla ja sanoa ääneen myös ne vaikeat asiat, voi huomata, että verhon takaa löytyy yhä lämpö ja kaipaus. Rakkaus ei elä itsestään, vaan se vaatii huolenpitoa, yhteistä tahtoa ja kykyä nähdä toisessa se, mihin aikanaan rakastui. Se voi tarkoittaa pieniä tekoja, uusia keskusteluja tai vain rohkeutta pysähtyä toisen äärelle. Kun esirippu nousee uudestaan, voi löytää suhteen, joka on jopa syvempi kuin ennen, sillä se on läpäissyt myrskyn ja noussut uudelle näyttämö...

Meillä jokaisella on elämässä hetkiä, jolloin tuntuu kuin nousisimme uudelleen jaloillemme pimeyden keskeltä. Kun kipu, murheet ja menetykset ovat painaneet meitä alas, voi tulla päivä, jolloin huomaa seisovansa vahvempana kuin ennen. Uudelleen jaloilleen nouseminen ei tarkoita vain vaikeuksien selättämistä, vaan myös sitä, että löytää sisältään jotain uutta. Voimaa, jonka ei tiennyt olevan olemassa. Se voi olla hiljainen päättäväisyys, raudanluja tahto tai pieni onnen tilkka, joka sytyttää valon takaisin sydämeen. Jokainen meistä kantaa mukanaan säröjä ja haavoja, mutta juuri niiden kautta syntyy myös toivoa ja iloa. Kun uskaltaa astua ulos omasta varjostaan, voi huomata, että maailma ympärillä on valmis ottamaan vastaan uuden version itsestämme, eheämmän, vahvemman ja entistä elävämmän. Tuossa omaa tulkintaa biisistä "Nousen haudasta", jonka löydät nyt YouTubesta .                 

Joskus pienet teot kantavat pidemmälle kuin osaamme kuvitella. Kun ihminen pysähtyy kuuntelemaan luontoa ja sen hiljaisia tarpeita, voi syntyä ihmeellinen ja lajirajatkin ylittävä side. Välittäminen ei aina vaadi suuria sanoja tai tekoja, joskus riittää päätös olla läsnä ja auttaa. Luonnossa jokaisella elämällä on oma paikkansa ja tarinansa. Kun ihminen ojentaa sille kätensä, syntyy yhteys, jossa on lämpöä ja luottamusta. Sellainen hetki muistuttaa, että olemme osa samaa jatkumoa, samaa hengittävää kokonaisuutta. Ehkä juuri siksi koskettavimmat tarinat eivät kerro vain selviytymisestä, vaan myös ystävyydestä ja toivosta. Ne näyttävät meille, että jokaisella hyvällä teolla on painoarvo, ja että luonto kiittää hiljaa, tavalla, jonka tunnistaa sydämellään. Teksti " Poika ja norppa " on kirjoitettu omalle lapsenlapselle, joka rakastaa erityisesti norppia. Tekstiin perustuvan biisin löydät YouTubesta .                 

Elämä ei kulje koskaan täysin suoraviivaisesti. Polut risteävät, valinnat ja kohtaamiset ohjaavat meitä kohti uusia kokemuksia ja haasteita. Monesti tuntuu, että jokainen teko, ajatus ja päätös jättää jäljen. On pieniä merkkejä, jotka kasaantuvat ajan myötä ja muokkaavat sitä, mitä meille tapahtuu tulevaisuudessa. Harmaa karma on kuin näkymätön virta, joka kuljettaa meitä eteenpäin. Se muistuttaa, että elämässä kaikki on yhteydessä, eikä mikään tapahtuma ole täysin sattumaa. Jokainen hetki ja kohtaaminen rakentaa polkuamme, ja usein lopullista määränpäätä ei näe etukäteen. Samalla tämä ajatus kannustaa vastuuseen omista teoistamme ja valinnoistamme. Olipa kyse pienestä ystävällisestä eleestä, rohkeudesta kohdata vaikea tilanne tai päätöksestä astua tuntemattomaan, jokainen tekomme kantaa seurauksia, jotka palaavat jossain muodossa meille takaisin. Harmaa karma ei ole uhka, vaan muistutus: jokainen askel elämässä voi olla merkityksellinen ja tarjota mahdollisuuden kasvaa ja oppia. Tuo...

On paikkakuntia, joissa elämä tuntuu pysähtyneen. Samalla parkkipaikalla seisoo rivissä samoja mopoja, samat naamat toistuvat ilta toisensa jälkeen. Unelmat ovat pieniä ja arki vielä pienempää. Riittää, että on työpaikka ja jonkinlainen tulevaisuus. Mutta mitä jos sydän kaipaa enemmän? Jotkut tuntevat jo nuorena, ettei tavallinen elämä riitä. Ei punainen tupa eikä perunamaa, ei varma mutta harmaa arki. Sen sijaan houkuttaa jännitys, vauhti, riskit ja ennen kaikkea se tunne, että voi elää toisin kuin muut. Silloin saattaa ilmestyä joku, joka vetää mukaansa. Mystinen hahmo, jota toiset varovat ja pelkäävät, mutta joka näyttää yhdelle ihmiselle kokonaan uuden maailman. Hän elää öisin, puhuu suurista unelmista ja lupaa rikkauksia, joita kukaan pikkukaupungissa ei osaisi edes kuvitella. Hän antaa tunteen rakkaudesta ja vapaudesta, mutta samalla hänen ympärillään leijuu aina varjo, joka muistuttaa siitä, että mikään ei ole pysyvää. Se, mikä aluksi tuntuu pakotieltä harmaudesta, voi muuttua r...

On olemassa hetkiä, jolloin koko maailma tuntuu kääntävän sinulle selkänsä. Ihmiset eivät katso sinua silmiin, he astuvat syrjään, ja  kuuluu vain omien askelten kaiku. Juuri siinä hetkessä syntyy päätös. Joko painut varjoihin muiden mukana tai nouset suuremmaksi, pahemmaksi ja kovemmaksi kuin koskaan ennen. Jokainen este, jokainen vastaantulija, jokainen epäilijä, ne eivät ole esteitä, ne ovat polttoainetta. Ne kasvattavat raivon, joka vie eteenpäin. Ja siinä liikkeessä ei ole paluuta, ei hidastamista, ei pysähtymistä. On vain eteenpäin, isommin ja kovemmin.  Lopulta kyse ei ole siitä, kuinka monta kertaa kaadut. Kyse on siitä, nousetko joka kerta suurempana. Elämä ei palkitse niitä, jotka pyytävät lupaa. Se palkitsee ne, jotka ottavat paikkansa, ja jotka seisovat suorassa ja katsovat maailmaa silmiin sanomatta sanaakaan. Tuota kaikkea tulkitsee biisi " IPKM ", jonka löydät YouTubesta .                

Rakkaus on voima, joka saa meidät näkemään maailman eri tavalla. Se sytyttää sydämeen liekin, joka valaisee niin arjen harmaat hetket kuin juhlien kirkkaimmat päivät. Se on kimppu punaisia ruusuja, joiden kauneus ja hauraus muistuttavat meitä siitä, miten kallisarvoista toisen ihmisen läheisyys on. Elämä ei tarjoa sielunkumppaneita usein. Kun sellaisen kohtaa, haluaa suojella ja vaalia yhteistä polkua, varjella sitä kuin aarrettaan. Pienet teot, katseet ja sanat kasvavat merkityksiksi, jotka eivät haalistu ajan myötä. Rakkaus kuljettaa kesäyön lämpimistä syleilyistä talvisten katujen valoloisteeseen. Se on yhdessä kuljettu matka, käsikkäin koetut hetket. Se voi olla erityisesti se hetki, kun toinen polvistuu kysymään elämän suurinta kysymystä. Ja vastaus, se kirjoitetaan tähtiin. Tuollaisesta rakkauden matkasta kertoo biisi "Kolme tekoa rakkauden", jonka löydät nyt YouTubesta .               

Sydämen ympärille nousevat kiviseinät eivät aina ole rakentuneet suojaksi ulkopuolelta tulevilta iskuilta. Usein ne ovat syntyneet sisältä päin, kerros kerrokselta, jokaisen pettymyksen ja särkyneen luottamuksen jälkeen. Ne murenevat hitaasti, mutta katoavat harvoin  kokonaan. Muistot voivat muuttua kuin kylmiksi kivenlohkareiksi, jotka pysyvät tiukasti paikoillaan, vaikka aika yrittää pehmentää niiden reunoja. Joistakin niistä kumpuaa lämpöä ja kaipausta, toisista taas varjoja ja katkeruutta. Ne kulkevat mukana, yhtä painavina kuin ensimmäisen kerran kohdatessa. On hetkiä, jolloin ilma ympärillä tuntuu raskaalta ja myrkylliseltä, kun jokainen askel vaatii enemmän kuin jaksaisi antaa. Silloin pienikin valonsäde, hymy, kosketus tai lempeä katse voi muuttua ankkuriksi, joka pitää kiinni maailmassa. Toivo ja epätoivo kulkevat rinta rinnan, mutta toivo ei koskaan täysin hellitä otettaan. Se valo voi olla ihminen, paikka tai muisto, joka antaa syyn jatkaa eteenpäin. Vaikka ...

Joskus elämä kaivaa esiin aarteen, jota ei uskonut koskaan löytävänsä. Vuosien varrella olkapäille kertyy painoa, sanoja, tekoja ja pettymyksiä, jotka painavat kumaraan. Sitten tulee joku, joka katsoo sinua kuin näkisi koko totuutesi, ja nostaa hiljaa ristin pois harteiltasi. Rakkaus on aina riski. Se on hyppy pimeään, toivoen että alla on jotakin, mikä kantaa. Mutta kun iskee kultasuoneen, sen tuntee sydämessään asti ja lämmin virta kulkee läpi koko olemuksen. Maailma näyttää kirkkaammalta, pehmeämmältä, jopa ystävällisemmältä. Ehkä kultasuoni ei olekaan pelkkä onnenpotku, vaan se löytyy silloin, kun uskaltaa avata sydämensä ja ottaa vastaan sen, mitä toinen on valmis antamaan. Kultaisesta rakkaudesta kertova biisi "Kultasuoni" nyt myös YouTubessa .                

Elämä on kuin loputon tie, joka kulkee sateen ja auringon sekä pelon ja rauhan läpi. Joskus tie haarautuu, eikä kukaan ole kertomassa, kumpaan suuntaan pitäisi kääntyä. On vain se hetki, jolloin on pysähdyttävä ja katsottava itseään silmiin, alastomana, ilman suojia. On hetkiä, jolloin myrsky tuntuu voittamattomalta. Taivas itkee, ja vesi virtaa yli äyräiden, eikä mikään tunnu vakaalta. Mutta joskus, aivan yllättäen, vierelle ilmestyy joku, joka asettaa kätensä olkapäälle ja muistuttaa, että olet turvassa. Kun myrsky laantuu, voi huomata, että tie jatkuu. Jokainen puro ja risteys, joka ennen herätti epävarmuutta, onkin nyt tuttu. Sydän ei enää pelkää vaan sykkii ja kantaa mukanaan sekä haavat että opit. Elämän tie voi olla raskas, mutta myös kaunis. Tuota tulkitsee teksti " Road of Life" , johon perustuvan biisin löydät YouTubesta .                  

Kaikki voi alkaa kosketuksesta, joka tuntuu väärään suuntaan silittämiseltä. Pientä epämukavuutta, pientä säröä, jota ei vielä kehtaa mainita. Silti sisällä alkaa liikkua jotakin. Ajatuksia, joita toinen ei osaa aavistaa. Tai ehkä aavistaa, mutta ei halua katsoa suoraan silmiin. Rakkaus on usein kuin nuora korkealla ilman suojaverkkoa. Niin kauan kuin molemmat pysyvät liikkeessä ja rytmissä, tasapaino säilyy. Mutta jos toinen hellittää vaikkapa vain hetkeksi, toinen voi pudota. Ja silloin tarina, johon molemmat uskoivat, päättyy, huudo sijasta hiljaisuuteen. Usein rakkaus kuolee juuri silloin, kun se yritetään piilottaa maailmalta. Kun vapaus muuttuu kylmäksi etäisyydeksi ja halu suojella muuttuu haluksi kadota. Lupaukset, jotka kerran kuulostivat kauniilta, paljastuvat retoriikaksi. Narrin kyynel ei ole enää osa esitystä, se on totta. Ja niin tullaan siihen paikkaan, jonne liian monet rakkaudet päätyvät: haudalle. Ei kivelle, johon on kaiverrettu päivämääriä, vaan näkymättömälle mu...

On hetkiä, jolloin tietää, ettei mikään lämmitä enää. Ei katse, ei kosketus, ei se tuttu tyyny, jonka reunaan ennen kietoutui. Rakkaus, joka kerran kantoi, on muuttunut painoksi, jota kumpikaan ei enää jaksa. Lähteminen ei aina ole draamaa. Joskus se on vain hiljainen nyökkäys, käden irtoaminen toisen kädestä ja ovien sulkeutuminen ilman sanoja. Sitä luulisi kaipaavansa enemmän, mutta totuus on, että joskus kaipauskin menettää merkityksensä. Ehkä katkerinta on huomata, ettei enää tarvitse toista edes vihaamiseen. Jäljelle jää vain tyhjyys ja outo helpotus, kuin olisi riisunut märän takin, joka on liimautunut ihoon liian kauan. Ja siinä se on, lopun jälkeinen hiljaisuus, joka kertoo, ettei entiseen ole enää paluuta. Tuota kaikkea tulkitsee biisi "Ei enää", jonka löydät nyt YouTubesta .                  

On hetkiä, jolloin mikään ei tunnu osuvan kohdilleen. Ei valo ikkunasta, ei sanat ystävän suusta, ei oma hengitys rinnan alla. Silloin kaipaisi eniten sitä, että joku istuisi viereen ihan vain ollakseen. Kysymättä, hoputtamatta ja antaen luvan hajota, jos siltä tuntuu. Itku ei tarvitse olla heikkoutta, se voi myös olla vapautta. Se voi kertoa, että jokin sisällä liikkuu yhä eikä kaikki ole jäätynyt paikoilleen. Kun kyyneleet saavat pudota, ne eivät vie mukanaan pelkästään surua, ne huuhtovat tilaa myös toivolle. Meidän ei tarvitse aina olla vahvoja. Välillä juuri hauraus luo vahvimman yhteyden kahden ihmisen välille. Kun toinen sanoo hiljaa: "Saat itkeä, en katoa", siihen kätkeytyy rakkauden syvin muoto. Se ei ole suuria tekoja tai suuria sanoja, vaan pysymistä silloin kun kaikki muu horjuu. Jokaisen sisällä on puutarha, johon sade tekee hyvää. Välillä se sade on kyyneleitä ja niiden jälkeen maa on pehmeämpi kulkea. Ei ehkä vielä tänään, mutta jonain päivänä. Ja silloin, n...

On olemassa hetkiä, jotka pysäyttävät. Ne eivät tee siitä numeroa, eivät huuda huomiota. Ne vain tapahtuvat, aivan tavallisen arjen keskellä, esimerkiksi ruokakaupan kassajonossa. Joskus yksi tuttu nauru voi avata oven vuosien taakse. Ääni, joka kerran merkitsi turvaa ja rakkautta, voi yhä iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Siinä hetkessä aika pysähtyy ja vatsassa alkaa liidellä perhosia kaipuun siivin. Menetetyn rakkauden muisto ei aina tarvitse suuria eleitä. Yksi katse, yksi ääni, ja kaikki palaa mieleen: ne hetket, kun joku oli tärkein kaikista. Kuinka silloin uskoi löytäneensä pysyvän paikan, mutta ajan myötä joutui päästämään irti. Silti jokaisessa kaipuussa elää myös kiitollisuus. Rakkaus, vaikka ohimenevä, oli totta silloin kun se oli. Se jättää jäljen, mutta se myös opettaa. Ja ehkä jonain päivänä, toisen kassajonon kohdalla tai jossain muualla, jokin uusi nauru saa sydämen jälleen pysähtymään. Tuosta kaikesta yrittää kertoa biisi "Perhosia kassajonossa", jonk...