Vaarin varaventtiili

Kun jotain tapahtuu, jotain isoa, pysäyttävää tai satuttavaa, mieli alkaa kelata. Jos olisin sanonut toisin. Jos joku muu olisi toiminut toisin. Jos hetki olisi ollut toinen. Näitä ajatuksia ei voi estää tulemasta. Ne hiipivät mieleen kuin varjo illansuussa. On inhimillistä hakea merkitystä ja selityksiä. Miettiä vaihtoehtoisia käänteitä. Mutta jokainen "jos" on kuin menneisyyden kangastus. Asia, jota ei voi enää tavoittaa, vaikka kuinka kurkottaisi. Elämä ei kulje käsikirjoituksen mukaan. Valintamme eivät aina vie meitä sinne, minne toivomme, ja toisinaan sattuma ohjaa askeliamme enemmän kuin oma tahto. Aika ei odota, eikä sitä voi kelata taaksepäin. Me emme voi tietää, olisiko yksikään muu reitti ollut parempi, vai olisiko se vain johtanut uuteen haavaan, toisenlaiseen kipuun. Siksi on tärkeää oppia päästämään irti. Ei siksi, etteivät asiat olisi olleet merkityksellisiä, vaan siksi, että jokainen hetki, myös se jota nyt suremme tai pohdimme, oli osa jotain suurempaa. J...

Lavatanssit, tuo nostalginen instituutio, jossa entisaikojen romanttiset kuvitelmat ja nykyhetken sosiaalinen ahdistus törmäävät toisiinsa kuin pieruverkkarit ja kiiltonahkakengät. Siinä missä menneinä vuosikymmeninä tanssilattia oli lupaus kohtaamisesta, se on monelle nykyään myös näyttämö ulkopuolisuuden tunteelle. Kaikki eivät ole syntyneet parketin kuninkaiksi, eivätkä kaikki osaa tai uskalla astua tanssiin mukaan. On helpompaa jäädä varjoihin, seurata sivusta, olla näkymätön. Sosiaalinen jännitys, epävarmuus ja epäonnistumisen pelko kulkevat mukana kuin hyttynen kesäillassa, et näe sitä, mutta tunnet piston. Kohtaamisen vaikeus ei ole heikkous. Se on todellisuutta monille, jotka etsivät yhteyttä, mutta eivät löydä oikeita sanoja, eleitä tai hetkiä. Silti jossain tanssilattian laidalla voi kyteä pieni toivo: ehkä seuraavalla kerralla joku näkee, ehkä joskus jopa uskaltaa itse. Ja vaikka ei uskaltaisikaan, on lohdullista tietää, ettei ole ainoa, joka tanssii omassa rytmissään, vai...

On hetkiä, jolloin koti tuntuu liian hiljaiselta. Kun tutut esineet muistuttavat siitä, että joku tärkeä ei enää istu omalla paikallaan, arki muuttuu toisenlaiseksi. Läheisen poissaolo jättää jäljen, jota sanat eivät aina tavoita. Se ei katoa viikoissa, eikä ehkä vuosissakaan, mutta ajan kanssa sen vierelle voi kasvaa lämpö, joka kantaa muistojen kautta. Kaipuu on monimuotoinen tunne. Se voi olla kuin raskas sade, tai toisaalta hiljainen tuuli, joka koskettaa vain varoen. On tärkeää muistaa, että jokainen kantaa omaa kaipuutaan omalla tavallaan. Yksi haluaa puhua, toinen vetäytyy. Kumpikaan ei ole väärin. Ystäville ja läheisille suurin lahja voi olla ymmärrys, antaa toiselle aikaa, antaa tilaa tuntea niin kuin tuntuu. Surun keskellä voi joskus löytyä pieniä valonpilkahduksia: valokuva, tuttu tuoksu, muisto yhteisestä hetkestä. Ne eivät poista kipua, mutta muistuttavat siitä, että yhteinen tarina oli totta. Ja ehkä jonain päivänä, kun huone on taas hetken hiljainen, se ei tunnukaan en...

On olemassa hiljaisuutta, joka on levollista ja rauhoittavaa. Sellaista, jota joskus kaipaa kiireisten päivien jälkeen. Mutta on myös toisenlaista hiljaisuutta — raskasta, pysähtynyttä ja kipeää. Moni ikääntyvä kokee juuri sellaista hiljaisuutta, kun ovikello ei enää soi, puhelin pysyy vaiti ja kalenterin sivut täyttyvät lähinnä lääkärikäynneistä. Kaipuu menneeseen ei johdu vain nostalgiasta, vaan aidosta ikävästä elämää kohtaan. Siitä, kun omat lapset juoksentelivat ympäriinsä, kun ulko-ovelta kuului koputus ja joku poikkesi kahville. Kun huoneet olivat täynnä puhetta, naurua, liikettä — ääniä, jotka todistivat siitä, että kuului johonkin. Vanhuus voi olla äärettömän yksinäistä. Ja vaikka teknologia tuo viestejä ja kuvia, se ei korvaa läsnäoloa. On vaikeaa myöntää, kuinka paljon toivoisi, että joku vain tulisi. Istumaan hetkeksi. Kuuntelemaan. Ihan vaan olemaan paikalla. Tämä kaipuu on jotain, mitä ei aina sanota ääneen. Siksi sanat, runot ja laulut voivat avata lukkoja, joita ei m...

Krooninen kipu ei katso aikaa eikä paikkaa. Se kulkee mukana aamusta iltaan, vie voimia, varjostaa arkea ja muuttaa ihmisen elämää hiljalleen – usein näkymättömästi. Monelle kipupotilaalle yö ei merkitse levollista lepoa, vaan taistelua kehon ja mielen äärirajoilla. Silti juuri yössä on jotain, mikä voi tuoda armollisen hetken. Teksti  " When Mercy Falls at Night " kuvaa hetkeä, jolloin yön hiljaisuudessa, unen ja valveen rajalla, tuska ehkä hetkellisesti hellittää otettaan. Kun päivän vaatimukset katoavat ja jos kipu edes hetkeksi unohtuu, saattaa ihminen kokea rauhan, jota päivän valo ei tarjoa. Tämä hetki ei ole pakoa todellisuudesta, vaan pieni toivo – muistutus siitä, että kaiken kivun keskellä voi yhä löytyä armollisuutta, edes hetkeksi. Joskus se hetki on juuri ennen nukahtamista, kun keho väsyy ja mieli hiljenee. Se on aikaa, jolloin ei tarvitse jaksaa, eikä selittää. Tekstiin perustuva biisi löytyy YouTube-musiikkivideona .             ...

On olemassa hetkiä, jolloin ei ole enää kirkasta päivää eikä vielä yön pimeyttä – vain hämärä. Siinä samanlaisessa välissä elävät muistot. Ne, jotka eivät enää lämmitä, mutta eivät myöskään katoa.   Teksti " Duskbound " syntyi tuosta välitilasta. Tekstin ytimessä on kaipaus, joka ei pyydä lupaa jäädä. Se kiertyy keuhkoihin, elää hiljaisuudessa, ja muistuttaa ihmisestä, jonka menetit – tai ehkä vain unohdit matkalla itseesi. Se ei ole vain rakkauslaulu tai surulaulu. Se on kertomus siitä, kuinka ihmisen sydän oppii elämään sirpaleissa: kun sanat jäivät sanomatta, hyvästit jäivät hyvästelemättä, ja aika kulki eteenpäin, vaikka sinä jäit paikallesi. Se kertoo myös siitä, että jokin meissä sitoutuu hämärään. Että on rakkauksia, jotka eivät saa päivänvaloa. Muistoja, jotka eivät kuole, mutta eivät myöskään elä enää. Ne jäävät väreilemään rajalle – iltahämärän puolelle, jossa mennyt ja nykyinen koskettavat toisiaan ohikiitävässä hetkessä. Kaipaus ei katoa – se vain muuttaa muotoa...

Aika on armoton, mutta joskus myös armollinen. Kun taakse jää vuosikymmeniä, alkaa mielessä kypsyä uusia kysymyksiä. Ei enää pelkästään: mitä teen huomenna , vaan myös: mitä kaikkea on jo tehty – ja mitä jäi tekemättä . Mikä oli totta ja merkityksellistä? Noita pohtiessa syntyi biisiä varten teksti " Final Stretch ". Siinä missä monissa biiseissä muistellaan nuoruutta nostalgian kautta, tässä tekstissä se on vain elämän alku – vertailukohta, jonka kirkkaus korostaa nykyhetken haurautta. Enää ei korosteta saavutuksia, eikä ylistetä menneisyyttä. Sen sijaan pysähdytään hetkeen, jossa ihminen alkaa aavistaa ajan rajallisuuden ja arkeen kuuluu harmaantuneiden hiusten paino, kehon haurastuminen ja mielen väsymys – mutta myös jotakin syvempää: kaipuuta, hiljaista kapinaa, ehkä jopa lohtua. Muistellaan lapsuutta, jolloin kipua ei tunnettu ja elämä kantoi. Mutta vanhetessa jokaisesta askeleesta tulee kamppailu – ei vain kehon vaan myös mielen sisällä.  Tekstiin perustuv...

Joskus kaikkein vahvin rakkaus ei näy suurina eleinä tai äänekkäinä lupauksina. Se näkyy hiljaisuudessa, särkyneissä katseissa ja siinä, että jäädään toisen rinnalle – myös silloin, kun mikään ei ole enää ehjää. Teksti " When You Look at Me " kertoo siitä, miten rakkaus ei katoa edes kipujen keskellä. Se on kertomus kahdesta ihmisestä, joista toinen kantaa sisällään myrskyä, pelkoa ja surua – ja toinen seisoo rinnalla, ei korjatakseen, vaan rakastaakseen ehdoitta. Katseet kohtaavat, vaikka sanat puuttuvat. Ja juuri se riittää. Tekstin sanoma on yksinkertainen mutta syvä: rakkaus ei ole aina kirkasta ja kevyttä. Joskus se on hiljaista pysymistä, pientä liikettä toista kohti, käsien ojentamista, vaikka toinen horjuu. Juuri siinä on sen kauneus. Tekstiin perustuva biisi löytyy YouTube-musiikkivideona . Tällaiset kappaleet muistuttavat meitä siitä, miksi musiikki on tärkeää – se sanoittaa sen, mihin sanat eivät aina riitä. Se antaa toivoa, että jonain päivänä myrskyn jälkeen...

Elämme ajassa, jossa rikos ja rangaistus käyvät monimutkaista vuoropuhelua. Median syvä huokaus säestää jokaista rikosuhria ja jokaista oikeudenkäyntiä. Toisinaan tuntuu, että rikoksentekijä saa enemmän ymmärrystä kuin uhri – ja netin dokumenttisarjat muuttavat pahimmista rikollisista kummallisia antisankareita. Mutta missä on arjen sankari, virkapukuinen, joka saapuu aina kun kuuluu tuttu ääni: PIIPAA–PIIPAA ? Hän, joka tulee paikalle, kun me muut jo pakenemme. Häntä joko pelätään tai pilkataan – joskus molempia yhtä aikaa. Havaitsin netissä aiheesta tehdyn biisin, jossa oli osuvasti kuvattu tätä tietynlaista epäsuhtaa, ja pyysin ja sain tekijältä luvan tehdä biisistä oman Remix-version. Biisin leikittelevä kieli piirtää esiin todellisuuden särön: rehellinen ihminen maksaa usein laskun siitä, että järjestelmä ei pysy mukana. Kun rikollinen saa alennusta tuomiosta ja syytön joutuu selittelemään tekojaan, herää kysymys: kuka puolustaa tavallista kansalaista? Tässä biisissä ei ole kyse...

Yksinäisyys on usein huomaamatonta, mutta se piirtyy syvälle arjen jokaiseen hetkeen. Kun päivät toistuvat samoina ja kodin seinät käyvät tutummiksi kuin ihmisten kasvot, voi hiljaisuus muuttua lähes tukahduttavaksi. Moni ikääntyvä palaa mielessään lapsuuden aamuihin, omien lastensa vilkkaisiin leikkeihin tai lapsenlapsen nauruun, joka kaikui keittiössä. He kaipaavat ääniä – keskustelua, kutsuhuutoja, arjen meteliä. Kaipaavat ihmisiä ympärilleen, vaikka vain kuullakseen toisen hengityksen. Teksti " Prison of Solitude " syntyi kuvaamaan tätä näkymätöntä vankilaa – tilaa, jossa aika kulkee hitaasti, mutta muistot kulkevat nopeasti takaisin niihin hetkiin, jolloin talo oli täynnä ääntä ja elämää. Sen on tarkoitus olla lempeä mutta raskas muistutus siitä, että vaikka elämä hidastuu, kaipuu ei katoa. Se elää jokaisessa hiljaisessa aamussa, jokaisessa muiston hetkessä, jokaisessa huoneessa, jossa on joskus rakastettu. Tekstiin perustuva biisi löytyy YouTube-musiikkivideona .  ...

Teksti " In the Dusk of My Heart " syntyi hiljaisesta kaipauksesta – siitä tunteesta, kun sanat eivät enää riitä, mutta sydän muistaa kaiken. Teksti kertoo menetyksestä ja rakkaudesta, joka ei katoa, vaikka yhteiset hetket ovat jääneet taakse. Se on tarina yhteydestä, joka kantaa ajan ja matkan yli.Tarina, jossa sydämen varjoista nousee muistokuva – hauraana mutta voimakkaana. Ehkä joku muukin löytää siitä palan itseään. Tekstiin perustuva biisi löytyy YouTube-musiikkivideona .                  

Joskus ikävä ei katoa, se hiipii iltoihin, jää kaikumaan yöhön. Teksti " Do You Remember Me " sai alkunsa rakkaudesta ja kaipuusta – siitä tunteesta, kun sydän huutaa toista, mutta tuntuu, että aika ja elämä kuljettavat eri suuntiin. Silti jossain aivoissa sykkii ajatus: ne hetket, jotka jaettiin, elävät edelleen – sydämen syvimmässä sopukassa. Jos olet joskus jäänyt kaipaamaan jotakuta, jonka kanssa elämä ei enää ole haluamassasi määrin jaettavissa, tiedät ehkä tunteen.  Tekstiin perustuva biisi löytyy YouTube-musiikkivideona .                    

Elämä ei aina kohtele lempeästi. Tulee hetkiä, jolloin suru, yksinäisyys tai epävarmuus painavat niin raskaasti, että on vaikea hengittää.  Aina ei tarvita suuria ihmeitä. Joskus riittää pieni hetki – kaunis muisto, vilpitön hymy, ilta-auringon kajastus. Ne ovat kuin murusia valosta, jotka auttavat meitä jaksamaan. Ne muistuttavat, että olemme yhä täällä – ja yhä kykeneviä tuntemaan jotain kaunista. Tuosta  hiljaisesta kamppailusta ja siitä hiljaisesta voimasta, joka meissä silti elää, syntyi teksti " Crumbs of the Light ", joka on omistettu kaikille, jotka ovat pitäneet kiinni noista hauraista hetkistä – ja löytäneet niistä voimaa jatkaa eteenpäin. Tekstiin perustuva biisi löytyy myös YouTube-musiikkivideona .                

Euroviisu-voitto taas Suomeen! Olisiko se mahdollista, jos saunan lauteille istahtaisivat suomalaiset Erika Vikman, KAJ sekä Käärijä ja biisin aiheena olisi tietysti suomalaisillekin niin rakas ja tärkeä saunominen? Tuota kaikkea parodioi YouTube-musiikkivideo " Ich komme Bara Bada Bastu Cha Cha Cha "!                    

Kiusaaminen ei ole koskaan vain pieni juttu. Jokainen ilkeä sana, katse tai syrjivä teko voi jättää jäljen, joka kantaa läpi koko elämän. Monet aikuiset kantavat mukanaan lapsuudessa koettuja haavoja, jotka vaikuttavat itsetuntoon, ihmissuhteisiin ja hyvinvointiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Jo edellinen postaus " She Walks Alone" käsitteli samaa asiaa, mutta halusin korostaa asian tärkeyttä vielä myös suomenkielellä ja kirjoitin runon " Elämän pituiset arvet ". Käytin siinäkin tarinan runkona Sydänmuruja-blogin postausta " Koulukiusaaminen - elämän pituiset arvet ". Runoon perustuva biisi löytyy myös YouTube-musiikkivideona .           

Kiusaaminen on arkipäivää jo päiväkodeissa, kouluista puhumattakaan. Halusin omalta osaltani muistuttaa asiasta tekemällä kiusaamisesta biisin. Käytin biisissä tekstiä tehdessäni tarinan runkona Sydänmuruja-blogin postausta " Koulukiusaaminen - elämän pituiset arvet ", johon löyhästi perustuen syntyi runo " She Walks Alone ". Runoon perustuva biisi löytyy myös YouTube-musiikkivideona .   

” Hyvästi entinen ” -tekstiin tehty biisi nyt myös YouTube-musiikkivideona .        

Teksti " Say Goodbye To Who You Were " vaati mielestäni myös suomenkielisen version ja siltä pohjalta syntyi teksti " Hyvästi entinen " ja tuollekin tekstille on tulossa oma melodiansa.          

Vieraantumisen kokemisesta, oman elämän hallinnan menettämisestä, siihen liittyvästä surutyöstä ja hyväksynnän vaikeudesta kertova "Say Goodbye To Who You Were" löytyy nyt myös YouTube-musiikkivideona .                    

Erjan Sydänmuruja-blogin koskettava teksti " Sinulle " vieraantumisen kokemisesta, oman elämän hallinnan menettämisestä, siihen liittyvästä surutyöstä ja hyväksynnän vaikeudesta oli oman perheen elämäntilanteeseen peilaten niin osuvasti ja todentuntuisesti kuvattu, että siihen ainakin minun oli helppo samaistua. Erjan sanoiksi pukemista ajatuksista syntyi biisiä varten (jatkoa seuraa) teksti " Say goodbye to who you were ".          

Elämän koettelemukset, sisäinen taistelu, toivon ja vahvuuden löytyminen. Nuo asiat olivat päällimmäisinä mielessäni, kun aloin kirjoittamaan runoa, joka valmistuttuaan sai nimekseen " Myrskyn silmässä ".  Runo kertoo vertauskuvallisesti elämän myrskyistä, selviytymisestä, tunteiden ristiaallokosta ja toivon säilyttämisestä vaikeuksien keskellä. Yritin tehdä biisistä emotionaalisesti latautuneen, joka heijastaisi sekä haavoittuvuutta että päättäväisyyttä. Biisi löytyy nyt myös YouTube-musiikkivideona .                        

Sydänmuruja-blogissa oli herkkä ja pohdiskeleva runo " Rakkautta tajunnanvirralla ", joka kertoo rakkauden syvimmästä olemuksesta – sen voimasta, kestävyydestä ja kyvystä ylittää ajan ja elämän rajat. Kaunis, filosofinen ja ajaton teksti, joka vangitsee rakkauden monimuotoisuuden ja sen kyvyn olla läsnä aina, myös hiljaisina hetkinä. Erjan luvalla tekstin pohjalta syntyi biisi "Miltä se rakkaus tuntuu" ja se löytyy myös YouTube-musiikkivideona .                  

Toive jäädä kauniiksi muistoksi rakkaan mieleen – ei suruna tai kipuna, vaan ilona, valona ja rauhana. Siinä ehkä lyhyesti kuvattuna Runoja ja tarinoita sulle -blogin Sanoitukset -osion tekstin "Anna mun olla se hauska muisto" sanoma, joka pienten muokkausten ja lisäysten jälkeen sai omanlaisena biisinään nimen "En haluu olla" ja löytyy myös YouTube-musiikkivideona .      

Tuli tarve sovittaa muutama aiemmin tekemäni biisi uusiksi ja tehdä niistä Soft-versiota ja lopulta uudestaan sovitettuja versioita syntyikin seitsemän. Biisien musiikkivideot löytyvät YouTuben helpoiten soittolistalta Smooth .          

Runoja ja tarinoita sulle -blogin Sanoitukset -osion tekstistä "Sä olet mun kallio" syntyi pienten lisäysten avulla teksti biisiin "Me kaksi", joka löytyy nyt myös YouTube-musiikkivideona .                    

Tekstiin " Finally enough " perustuva biisi löytyy myös YouTube-musiikkivideona . Tekstin sanoma on tarkoitettu inspiroimaan ja voimaannuttamaan sekä muistuttamaan siitä, että pelkästään todellisena omana itsenään olo riittää.